SCHIMANSKI MEININKI

3.8. Kemi, Satama Open

Se on sitten elokuu. Vielä olisi kolme viikonloppua askarreltavaa. Ja se ei ole väärin.

Se on väärin, mitä tuolla Oulun reissulla tuli mietittyä. Nimittäin se vääryys, että henkilöautoilijat ovat sorrettuja liikenteen morjestelu -politiikassa. Väärin meni. Nyt on nimittäin tullut esiin, että näiden uusien retrohenkisten autojen kuljettajat morjestelevat toisilleen tienpäällä. Esimerkiksi Fiat 500 ja Mini-kuskit heittelevät lapaa toisilleen kohdatessaan.

Tästä suivaantuneena esitämmekin vetoomuksen. Kun olette liikenteessä henkilöautolla, ja teitä vastaan tulee samanmerkkinen henkilöauto kuin omanne on, niin lapa pystyyn. Tietysti pitäisi kysyä Hynyseltä, että miten nämä Hummer  kuljettajat toimivat. Nouseeko siellä lapa vai nouseeko fingeri? 

Tästä vetoomuksesta tietysti seuraa pienimuotoinen dilemma. Nimittäin eräälle tuntemallemme Ford Mondeon kuljettajalle, joka joutuu tällä ajatuksella lapansa pystyttämään poliisiautolle. Jos yhtäkkiä vetää vastaantulevalle poliisille kättä lippaan, voi se taas aiheuttaa poliisissa mielenkiinnon, että mikähän tämä tapaus oli ja käydäänpä katsomassa. Ei kun perään!

Tällaisen liikennetiedotteen jälkeen olikin hyvä hypätä kumipyörien päälle ja suunnata kohden pohjoista. Siellä jossain siintävi Kemi, Peräpohjolan helmi vai Ouluko se on? Matkaahan on  taasen lusittavana jonkin verran, joten ei muuta kuin baanalle kankkuja kuluttamaan.

Lähdössä jo huomattiin, että nyt on luvassa jotain hyvinkin erikoista. Porukkaamme oli tullut matkaan uusi työntekijä tutustumaan työyhteisöön. Kovin oli tutun näköinen. Ei mennyt aikaakaan, kun huomattiin hänen olevan bändin nokkamiehen Ollin. Jaaha, tämä onkin sellainen ”Pomo piilossa” -viikonloppu. Amerikkalaisen televisioformaatin tekijät ovat siis soluttautuneet joukkoomme. Jee!!! Päästään telkkariin, muutenkin kuin Raija Pellin kyselemänä.

Keikkamatka sujuikin sitten tulevan konserttisalikiertueen salaisuuksista palaveeraten. Käytiin tarkemmin lävitse jo alustavissa keskusteluissa olleita asioita. Rupeaa meinaan päivät loppumaan muutoin. Kiertue on jo ovella ja paljon on tehtävää ennen aloitusta. Onneksi oli myös aikaa pitää palaveria.

Välillä poikettiin oikein suuren maailman malliin lounaalla ja sitten jatkui palaverit sekä matkanteko. Ja valmistakin tuli. Syksyllä sitten näkee ja kuulee, mitä näissä palavereissa sovittiin.

Aikaa myöten tultiin perille Kemiin. Kaupungilla ensin hetki kurvailtiin ja hoteliin eteen pyrittiin. Huomattiin samalla tapahtumaan olevan melkomoiset jonot. Sehän lupaili hyvää, kun kelitikin suosivat. Väkeä oli kuin Vilkkilässä kissoja jonottamassa sisäänpääsyään, eikä sekään ole väärin.

Peräkärryroudaus-vain kuomu puuttuu

Ei muuta kuin popparit pois jaloista hotelliin ja mestalle. Ihan lavan taakse asti ei omalla kiesillä päästy, kun olisi pitänyt ylittää sellainen jalankulkusilta. Ei riittänyt sillassa kantavuus bussille, joten jätettiin siihen muiden bussien viereen omamme parkkiin ja järjestäjät tulivat hakemaan. Mönkijällä ja peräkärryllä kun ajelivat parit reissut, oli tarvittavat tavarat  lähempänä. Tämän jälkeen olikin taasen aikaa hämmästellä tapahtuman menoa.

Paikalle oli kertymässä arviolta 3000 henkeä juhlistamaan kesän päätöstä. Se, mikä oli positiivista, oli jo aiemmin mainittu eli keli. Aina aiemmilla vierailuilla, Kemistä on jäänyt mieleen hirveän kylmyys. Tällä kertaa siitä ei ollut tietoakaan. Harmi vaan, että kesä saapui näin myöhään, sillä kohta alkaakin jo koululaiset parveutumaan ja koivunlehdet kellertämään.

Tapahtuman musisoinnin oli aloittanut loistava biisintekijä Juha Tapio. Juuri ja juuri, ehdimme nähdä Juhan setin loppupuolta. Olisi täytynyt tulla hieman aiemmin, vaikka aikaa omaan keikkaan, tässä kyllä on vaikka kuinka ja paljon. Hienosti soi Juhan bändi. Ei jättänyt ketään kylmäksi tämä esitys.

Hieman kyseenalainen kuva soittajan Hanurista

Seuraavaksi lavalla urakkaansa hoiteli, Sotkamon keikalta tuttu Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani. Hienoa on meno Kilpeläisen bändilläkin, ei voi muuta sanoa. Saatiin muuten parit kuvat myös yhden soittajan hanurista.

Kilpeläisen jälkeen lavalle nousi Lauri Tähkä yhtyeineen. Siinä sitä elämisen meininkiä sitten onkin, niin kuin tämän kesän keikoilla on nähty. Eilen Lauri oli kiipeillyt Pyhätunturin kupeessa olevalla kivikurulla, pitkin kattoja ja kivikkojakin. Jonkinlaisesta sortumisvaarastakin puhetta kuultiin. Eräs Laurin roudari totesi, hänen ”olevan niin kovin eläväistä sorttia”.

No, se elävyys paljastui jälleen lavalla. On nimittäin niin energinen esiintyjä tämä Tähkä. Onko Turun juomavedessä jotain salaista lisäainetta vai purkautuuko Turusta poispääseminen, sinne muuttaneissa siihen, että mikrofoni pyörii ruoskan lailla ja artisti kiipeilee välillä lavarakenteissa kuin apina viidakon puissa. Samanlainen esiintyjä kun on Michael Monroekin.

Onneksi Matti ja Teppo eivät ole vielä aloittaneet trusseissa kiipeilemistä. Meidän porukalta, se on ankarasti kielletty, teknisen direktoraatin päätöksellä. Kävi nimittäin niin, että kerran pojat päättivät yhteistuumin kiivetä encore kappaleissa niihin valotolppiin ja siellä sitten killuivat Daffy ja Mikko ylimmäisinä. Jaska roikotti itseään keskellä lavaa olleessa rakennelmassa. Ei muuten, mutta soitto hieman hajosi, kun tyynen viileästi Juki, Ari ja Olli hoitivat leiviskäänsä lavalla. Ei millään huonolla tuota yllä olevaa sanottu.

Energiaa on Laurissa ja koko Revohkassa. Jos Polte-levy ei ihan hirveästi sykähdyttänyt, niin kannattaa katsastaa bändin keikka. Totta kai tietynlaisen irtioton Elonkerjuusta ymmärtää biisin teossa. Kuitenkin Laurin keikka on niin energiaa tulvillaan, että sillä lämmittäisi pientä kylää pitkälle loppuvuodesta.

Kyllä sitä energiaa piisasi, ehkä vähän liikaakin, kun Lauri veti keikkansa pitkäksi. Tuli nimittäin taasen kerran vaihdossa kiire. Ei päästy aloittamaan ajoissa. Ei voi mitään. Se tehtiin, mikä pystyttiin.

Hieman myöhässä kajahti kaiuttimien kartioista ilmoille, kesän kuluessa tutuksi tullut ”Vie mut minne vaan”. Siitä sitä sitten mentiinkiin ”Niin paljon me teihin luotettiin” heti perään ja suorana jatkumona ”Tie sydämeeni”. Myös harvemmin kuultu ”Sua muistoistani pois en saa” pääsi ilmoille illan hämärtyessä.

Ilta hämärtyi ja hieman viilenikin soitannon aikana. Merenlahden toisella puolella tehtaan piippu puski taivaalle savuaan. Viilenevä ilta alkoi pakottamaan polvia. Taitaa tulla ensin syksy ja sitten talvi.

Ei auta. Hoidetaan nyt ensin tämä keikka alta pois, ennen suksien rasvaamista   eli hyvin viihtyvälle porukalle lisää kappaleita, kun kerran kello kävi. Huvilupa rupeaa nimittäin kohta loppumaan.

4.8. Kokkola, KokkolaRock

Pomo piilossa

Uusi aamu ja uusi keikka tiedossa. Ei muuta kuin huttu huuleen ja kohden Kokkolaa. Nokka osoittamaan etelää ja pyörät pyörimään. Siellä olisi toinen länsirannikon teollisuuskaupunki odottamassa, vaikka onhan tässä näitä nyt vaikka ja kuinka. Teollisuuskaupunkeja rannikolla, joista toinen meidän esiintymistä kaipaava.

Kemissä on muuten maailman pohjoisin sellutehdas ja me kun luulimme, että eväämme olivat pilaantuneita. Siitähän tämä tuoksahdus tulee. Ei olla syöty siis mitään pilaantunutta. Onneksi.

Oulu on myös tunnettu teollisuudestaan samoin Raahe ja tämä Kokkola, sinne siis. Onhan teollisuutta Pietarsaaressa, Vaasassa, Porissa, Raumalla, Uudessakaupungissa ja Turussa. Ai niin, Kaskinenkin on kaupunki, Suomen pienin sellainen. Siellä on myös sellutehdas. On ainakin ollut joskus. Kun nämä ajat ovat ”Tällaisia aikoja”, niin ei sitä koskaan tiedä, että vieläkö tehtaat pyörii ja missä.

Me suuntaamme Kokkolaan. Matkaa on taasen taivallettavana. Ei auta, matkaa on vain tehtävä, kilometri kilometriltä, että pääsee paikasta A paikkaan B. Matkaamme päiväsellä rantatietä etelään ja luppoajan vietämme hotellissa voimia keräillen illan spektaakkeliin. Soitto soi nimittäin vasta puolelta öin, ja meille on varattuna Kemin ja Kokkolan välille, yksi kellon ympärystä.

Hieman vettä!! (Kuva Horrori tai itseasiassa
Horrorin puhelin)

Matkalla saamme Horroilta pelipaikalta kuvaviestin. Paikalla on satanut oikein kaatamalla ja vettä… sitä on nilkkoihin asti. Tämä tietää hubaa, sillä keikkapaikka sijaitsee keskellä puistoa. Tästähän on tulossa varsinainen mutafestivaali.

Jostain syystä päivähuone hotellissa, on kuuma kuin Afrikka. Pakko on aukaista ikkuna ja yrittää hieman huilata. Totta kai, kun pääsee jonkinlaiseen nirvanaan, ilmestyy hotellin ikkunan alle polttariporukka viettämään viimeistä vapaailtaa. Se vain, että onko pakko pitää tuollaista meteliä siinä juhliessa? Meinaan kun jollakulla, juhlakalun kavereista on megafoni, mihin on pakko huutaa jonninjoutavia iskulauseita ja painella sitä sumutorven ääntä.

Noin 0,015 watin tehohäviön vuoksi ei vain jaksa nousta sängystä ylös, mennä alas, ylittää katu, napata tuo megafoni sen, asiantuntemattomalta käyttäjältä ja työntää se sinne, mihin päivä ei paista.

Se olisikin näky paikallisella päivystyspoliklinikalla, kun sinne saapuisi hieman huonosti kävelevä potilaskandidaatti ja pyytäisi, että tuo mölylaite otettaisiin pois sisuksista.

Onneksi polttariporukka saa päähänsä vain 16 sekuntia ennen lopullista hermoromahdusta, suunnata uuteen paikkaan juhlimaan tulevaa elinkautista. Vihdoinkin rauhallista.

Siinä samassa soi puhelin ja ohjelmatoimistosta soitetaan. Hieman hämillään selvittelemme missä tapaisimme. Lupaan olla aulassa 15 minuutin kuluttua, kun ihmettelen miksi ohjelmatoimiston porukasta, on lähdetty Kokkolaan asti katsomaan keikkaa. Kymmenen minuutin päästä puhelin soi uudelleen. Oli erehtynyt henkilöstä, jolle soitti. Oli näet matkalla Hämeenkyröön, joka on ihan Tampereen kyljessä kiinni, Popedan keikalle. Rupeavatko nämä tieryhmät muistuttamaan niin pahasti toisiaan??? Olemmeko me todellakin popedoitumassa näin pahasti.

Ei kun uudelleen yrittämään unta. Juuri kun on vaipumassa nirvanaan, puhelin soi jälleen. Nyt soittaa Suvi. Keikkansa on ohitse. ”Tuukko alakertaan kahville?” Sovitaan treffit puolentunnin päähän, jotta saisi hieman lepoa. Silmät jälleen kiinni ja syvä huokaus.

Samassa pärähtää hotellin automaattisen paloilmoitinlaitteiston hälytyskello soittamaan surutonta uutistaan. Ei auta. Kunnollisena kansalaisena otan pienen omaisuuteni mukaan ja lähden evakuoimaan itseäni viidennestä kerroksesta portaita pitkin alas. Hissien käyttö on nimittäin kielletty ihan turvallisuussyistä. Omalla käytävällä ei savua näy, joten sinne ja porrassyöksykin on savusta vapaa. Ei muuta kuin alas ja ulos.

Ala-aulassa huomaan huomaan naamaltaan punoittavan kaverin paloilmoitinlaitteiston kimpussa. Ahaa!! Huoltomies on ollut tekemässä määrättyä laitteiston testiä ja unohtanut jotain. Respan henkilökunta käännyttää ihmisiä takaisin huoneisiinsa. Ei paloa, tilanne ohitse. Virheellinen hälytys.

Puhelinterroristi

Olo on jotenkin kuin Kondella. Ei niin pientä hommaa, ettei se pieleen män tai ainakin siltä tuntuu. Lannistuneena päätän luovuttaa ajatuksen päiväunista. Raahaan tavarat bussiin ja suuntaan Suvin ja hänen mielitiettynsä kanssa kahville. Kykitään tässä kahvilla sitten loppuaika.

Hyvin oli mennyt Suvin esiintyminen. Höpötellään siinä niitä näitä. Ei aikaakaan, kun samaan pöytään kirmaa ruokailemaan Chisu. Siinä jäävät pöydän miespuoliset statisteiksi, kun Suvi ja Chisu aloittavat juttelun, lausunnot poukkoilevat puolelta toiselle. Aivan kuin seuraisi verbaalista, nopeutettua pöytätennisottelua. Miten tuollainen tempo keskustelussa on mahdollista???

Puhuvat päivän polttavia asioita, kunnes Chisun pitää joutua keikalleen. Suvi lähtee kotiin, joten on aikaa hieman mittailla Kokkolan katuja ja katsella maisemia. Ostoksille ei pääse, sillä lauantai-iltana, jostain kumman syystä kaikki paikat ovat kiinni. No, täytyy siis katsella ikkunoista ja ostella sillai mentaalisesti. Mielikuvashoppailua.

Viimein koittaa aika kiirehtää paikanpäälle. Hieman joudutaan kikkailemaan, sillä lavan takaosa on yhtä kuralillinkiä. Paikallisella kuorma-autolla siirretään tavarat lähemmäksi lavaa, koska Chisun bussi on edessä ja sitä ei ole järkeä siirtää. Omaa bussia ei saada lähelle, sillä nurmikenttä kantaa juuri ja juuri kävelijää.

Piti ajatuksella katsoa Chisun osalta viimeinen keikka. Neiti jää pitkälle tauolle kohtapuoliin, mutta näkemättä jäi. Tämä ylimääräinen askartelu verottaa aikaa niin paljon, joten täytyy tyytyä kuuntelemaan askarrellessaan. Pakko on sanoa, että kovassa kunnossa on Chisu bändeineen. Kappaleet ovat stadion luokkaa. Varsinkin tämä ”Kohtalon oma”. Se on iso biisi.

Paikalla on myös hieman erilaisesta kuviosta tuttu Rane Raitsikka, entisen Smack-yhtyeen kitaristi. Lähtivät 80-luvun lopulla ison meren taakse, missä Rane eli hyvinkin, sanoisinko, elämää opettavan ajanjakson. Nyt on mies kuivilla ja Notkea Rotta yhtyeen kanssa, ollut lavalla ennen Chisua.

Lavalla oli vieraillut myös palavat pulisongit eli Flaming Sideburns. Ne jäivät näkemättä, kun oltiin ”päikkäreillä”. Hyvin levänneinä, oli siis aika aloittaa kiireellinen kamojen vaihto. Chisun tavarat kasaan ja pois, meidän roinat paikalle. Nopea kytky ja menoksi.

Paitsi ei se nyt ihan niin mennyt. Ohjelmassa oli muutenkin vain tunnin setti. Hieman vielä lähdössä myöhästyttiin, kun talon tekniikan kavereille sattui pienoinen hama. Onneksi siitä selvittiin kunnialla ja ”Vie mut minne vaan” aloitti illan osaltamme.

Illan keikka supistui hieman, mutta silti toivekappaleena esitti bändikappaleen ”Kuin sävel oisi hän”. Soitettujen kappaleiden listalle pääsi illan aikana ”Yötä vastaanottamaan”. Kosteudesta kohmettuvaa yleisöä lämmiteltiin ”Laulu rakkaudelle” kappaleella.

Kun perinteiset ”Ihmisen poika” ja ”Likaiset legendat” olivat päättäneet illan, yleisön vaatiessa lisää, huomattiin että aikaa oli vain yhteen kappaleeseen. Kokkola Rockin päätöskappaleena kuultiinkin ”Rakkaus on lumivalkoinen”.

Niin olivat illan kekkerit ohitse. Paikalta poistui omaan rauhalliseen tahtiinsa reilut pari tuhatta ihmistä illan jatkorientoihin. Me taiteilimme tavaramme mutalammikosta bussin perään ja suuntasimme läpi tiheän sumun kohden kotia.

Olipahan viikonloppu. No pari viikonloppua olisi vielä edessä tätä rupeamaa, sitten olisi pienen loman paikka.

10.8. Saarijärvi, Kukonhiekka

Onneksi sentään kuivuivat ukot viime lauantain jäljiltä. Sen verran olivat tennarit kosteana, kun Kokkolasta oli kotiuduttu, että moro. Hyvä ettei kasvanut räpylöitä varpaiden väliin. Hyvä ettei tarttunut mikään tauti. Olisi ollut ikävää saada duhafludda viedä däin doppumeddeillä dässä kedä dwoussa.

Vanha kansa tapasi sanoa, että kyllä kesä kuivaa minkä kastelee. Tänä kesänä ei kuitenkaan ehdi kuivata, joten luotamme ensikesän keleihin. Ei oikein  huonommaksi voi mennä. Toivottavasti.

Hauskuutta ennen hyötyä

Se rupeaa olemaan niitä aikoja tosiaan, kun kesän riennot alkavat olemaan lopuillaan. Kirjakauppoihin ja marketteihin tulevat erilaiset koulun aloituspaketit myyntiin. On kumia ja kynää sekä penaalia että bakaasia. Mikähän on tämän vuoden hittituote?

Jälleen kerran aloittaa useampi tuhat ekaluokkalaista oppivelvollisuutensa. Lapsuuden viattomin aika on ohitse. Nyt on aika ottaa oppia tulevaisuutta varten. On aika ottaa ensi kerran vastuuta itsestään.

Joka vuosi usea äidinsydän tuntee pakahduttavan tunteen, kun pieni ekaluokkalainen aloittaa koulumatkansa. Ensin matka tehdään saatettuna, sitten itsenäisesti. Siitä se alkaa - vastuunotto. Monenlaista on saattomatkaa sen jälkeen elämässä, niin kuin ”Saattajat” kappaleessa kerrotaan:

”Nyt kuljen kanssas polun viimeisen

se vie meidät taakse vuosikymmenten

Kun seurasit mua salaa koulutiellä

Sydän murheita tulvillaan”

(Jussi Hakulinen)

Vuosi vuodelta käyvät myös nämä ekaluokkalaiset pienemmiksi tai sitten reput isonevat. Elokuu yllättää satunnaisen havainnoitsijan, reput jotka poukkoillen taivaltavat jalkakäytävillä. Repun takaa sitten paljastuu tällainen pieni ekaluokkalainen, joka kookasta taakkaansa kantaa.

Jos tämä kehitys muuten jatkuu, evoluutioajatuksella tähän malliin, tulee joskus päivä, jolloin nuo ekaluokkalaiset yksinkertaisesti häviävät reppujensa hihnoista. Pieneneminen ei voi jatkua loputtomiin. Ovatkohan ekaluokkalaiset radioaktiivisia, siten että ne puoliintuvat aina määräajoin? Ekaluokkalaisten massa puoliintuu tuossa fissiossa.

Eilen tuli muuten kuluneeksi 67 vuotta siitä, kun Yhdysvallat teki toisen ydinaseella suoritetun hyökkäyksen Japania vastaan. Toisen maailmansodan loppurytinöissä kahdesti iski USA näillä fissiopommeilla.

Majuri Charles Sweeneyn ohjaama B-29 pommikone oli noussut 9.8.1945 klo 3.47 Tinianin lentotukikohdasta Fat Man-atomipommi ruumassaan ja suunnannut kohden Japania. Ensisijainen kohde oli ollut Kokuran kaupunki, mutta pilvisen sään vuoksi, Sweeney oli suunnannut polttoaineongelmista kärsivän B-29 koneensa kohden Nagasakia.

Nagasakissakin sää oli ollut ensin pilvinen, mutta juuri ennen paluumatkan alkamista sää oli selkiintynyt niin, että Sweeney oli pudottanut pommin.

9. elokuuta 1945 klo 11.02 räjähti maailman historian toinen, sodassa käytetty pommi noin kolmen kilometrin päässä Nagasakin keskustasta. 40 000 ihmistä menehtyy ja 41 000 vammautuu.

Kuva internetosoitteesta
(http://www.ejtheginger.co.uk/
search/label/Tsutomu%20Yamaguchi)

Vammautuneiden joukossa on myös tuolloin 29-vuotias Mitsubishi-konsernin insinööri Tsutomu Yamaguchi. Ennen pommin räjähdystä oli Tsutomu kertonut esimiehelleen Hiroshiman kauhuista. Hra Yamaguchi oli ollut Mitsubishi Heavy Industriensin edustajan liikematkalla Hiroshimassa 6.8.1945. Hän oli astunut ulos raitiovaunusta kolmen kilometrin päässä paikasta, missä Hiroshiman atomipommi oli räjähtänyt. Hiroshimassa hra Yamaguchin vasen tärykalvo tuhoutui, hän sokeutui hetkellisesti ja sai palovammoja yläruumiiseensa.

Kotiuduttuaan Nagasakiin, missä hra Yamaguchi asui, hän joutui toistamiseen atomipommihyökkäyksen uhriksi. Melko huonoa tuuria? Jos kaikki ei ihan aina suju niin kuin pitäisi, kannattaa miettiä Tsutomu Yamaguchin vastoinkäymisiä. Kaikki on niin suhteellista, jos vaikka maitopurkki tai kaksi tipahtaa käsistä.

Tulevan levyn viimeisiä nauhoituksia tehdään parhaillaan. Pikainen visiitti tamperelaisella JJ-studiolla paljasti, että paikalle oli saapunut joukko viuluviikareita soittamaan osuuksiaan levylle. Sovituksista vastaavat aiemmista jousisovituksista tuttu Anssi Tikanmäki ja uutena tuttavuutena Jaan Wessman. Ei muuta kuin nauha pyörimään ja äänet talteen. Sitten pääsevät miksaajat ja masteroija töihinsä. Kun heidän taikasormi on soundiin antanut osansa, onkin uutta materiaalia tarjolla levyllinen.

Viikolla pamahti myös levy-yhtiöstä sähköpostia. Haluavat kuvata uuteen ”Pelko ja rakkaus” -kappaleeseen videon. Kuvausporukka saapuu illan esiintymispaikalle kuvailemaan. Tämä tietysti sai aikaan sen, että bändin oli pakko tilata äkkiä parturiaikoja.

Lisäksi tekniikan kaverit joutuivat ylimääräiseen askarteluun erilaisten maskeerausten ja lisävalojen kanssa. Pelipaikalle oli päästävä siis hieman aiemmin. Ei siis muuta kuin kohden Keski-Suomea.

Tuttua ja turvallista reittiä kävi matkamme. Viimein oli edessämme tuttu Kukonhiekan tanssilava. Samalla pamahti päähän soimaa Pauli Hanhiniemen perunateatterin kappale ”Oo Sammy”. Kerrotaanhan siinä, miten Sammy kruunasi kappaleen päähenkilön miss Kukonhiekaksi ja vaikka miksi.

Siis yliärsyttävää, kun tuollainen biisi jää soimaan päähän. Eikä sitten lähde sieltä millään. Se jää kuin tauti, ikään kuin repeatilla toistamaan yhtä tekstilinjaa. Siinä sitten tyhjätään bussi ja kasataan kamat, tehdään linjacheck ja ruokaillaan, istutaan ja odotetaan. Viedään keikka läpi ja puretaan show. Kokoajan päässä soi tuo ”Oo Sammy, minut kruunasit, miss Kukonhiekaksi ja vaikka miksi”.

Ei auta. Oli vain sinniteltävä. Kun tavarat olivat kasassa, saapui kuvausryhmä tuotantoyhtiö Legendasta. Käytiin lävitse tarvittavat asiat ja he kasasivat kameransa. Hieman harjoiteltiin lähinnä valojen kanssa, että kameroiden säädöt osuvat paikalleen.

Askaretta oli sen verran, että illan lämmittelybändin esitys jäi aivan paitsioon. Kun vielä takahuoneessa innostuttiin näiden Ipadien elokuvatraileri ominaisuudesta, niitä sitten huvittelumielessä kuvailtiin oikein urakalla ja hauskaa oli.

Nyt kun oli menty ikään kuin takamus edellä puuhun, oli aloitettava illan arbeeti. Se kuuluisa, vanha kansa, kun jakaa viisautena, oppia ensin työ, sitten huvi. Nythän tässä oltiin traileri-projekteissa jo aikansa huviteltu. Paikalle saapuneet reilut 800 henkeä, halusivat nimittäin osansa illan huvitteluannoksesta.

Intro soimaan ja bändi lauteille, ”Vie mut minne vaan”. Samalla videon kuvaus käyntiin. Illan juonena oli, että kappale ”Pelko ja rakkaus” soitetaan kahteen kertaan. Saavat mahdollisimman paljon kuvamateriaalia. Kuvaavat keikkaa kyllä muutenkin, jotta saadaan mahdollisimman runsaasti materiaalia editointia varten.

Avausbiisin jälkeen vielä ”Tie sydämeeni” ja ”Särkynyt enkeli” eetteriin ja sitten olivatkin nivelet tarpeeksi norjat. Hyvät naiset ja herrat ”Pelko ja rakkaus” otto 1. KÄY!! ”Saman sydämen päällä, pelko ja rakkaus”.

Kun otos oli saatu onnellisesti käytyä lävitse, jatkui ilta totutun kaavan mukaan. ”Kuorotyttö” ja ”Kiertolainen” saivat illassa soittovuoronsa. Juki pisti basson hetkesi sivuun ja lauloi aivan mahtavan ”On mennyt yö” kappaleen. Jukin kappaleista ”Pudonneet” ja ”Deadline” kuultiin myös.

Lämminhenkisen illan kulku oli kuitenkin väistämätöntä, loppu läheni ja oli aika kiittää paikalle saapuneita. Vaativat kuitenkin vielä bändiä lauteille. Siihen oli varauduttu, että näin käy eli ”Pelko ja rakkaus” otto 2, KÄY!!

Näin loppui ilta. Oli aika kerätä tavarat ja poistua läheisen kylpylän pahnoille, miettimään syntyjä syviä ja hieman keräämään voimia. Videon ohjaaja lupasi ilmoitella viikolla, mitä saatiin aikaan.

Huomenna on kuitenkin vielä vierailu Varkauteen ja kun kerran Savoon suunnistetaan, täytyy lainata länsi-savolaisen ystävämme sanontaa: ”Ja se ei ole väärin!”

11.8. Varkaus, Sampea ja Shamppanjaa

Pirtinvirran soljuntaa ihaillen 

Hyvin nukutun yön jälkeen peilistä katseli tutun näköinen naama. Oli vain niellyt kesän kuluessa sen verran kilometrejä, että rupeaa olemaan rypyillä ja ruvella, niin kuin autoillekin käy. No pienellä fiksauksella siitä selvittiin, ja oli aika aloittaa päivän puuhien toteutus.

Suunnaksi Savon sydänmaat ja menoksi. Kaikki tarvittavat kyytiin ja menoksi. Tosin Jaska näytti tempun terävän ja hyppäsi Mikon kiesin rattiin, heitti lavan pystyyn ja polkaisi kaasupedaalia. Hetkinen… Jaska kuskina??? Kyllä, Auto-Jari nykyisin.

Kaikkea sitä liikenteessä näkee, kun liikkuu. Ei muuta kuin turvallista matkaa. Tästä hämmästyksestä selvittyämme päätimme aloittaa liikennepoliittisen seminaarin. Aiheena oli tällä kertaa suomalaisen kevyenmusiikin menetykset liikenteessä, sodan jälkeisinä vuosina ja niiden merkitys liikenneturvallisuuden kehitykseen.

Keskusteluiden aiheeksi nousi nyt erään, sillan ylityksen yhteydessä, tapahtunut liikenneonnettomuus. Varsinkin se yksityiskohta, että millä autolla tuo kolari ajettiin.

Valtatiellä 13 Honkolan ja Hietaman kylien välissä kaksi järveä yhtyvät toisiinsa Suojokena. Suojoen ylittävällä sillalla,  28.4.1973  noin klo 20.51, riistäytyi huomattavaa ylinopeutta ajaneen kuljettajan hallinnasta henkilöauto. Sateen jälkeen kylmettynyt ilma ja ilmeisesti jäätynyt sillan kansi, saa tuon huomattavaa nopeutta kiitävän auton, ajautumaan kulkusuunnassaan vastakkaiselle kaistalle, pyörähtämään ympäri, niin että menee perä edellä ojaan törmäten ojan penkkaan ja aloittamaan hurjan pyörimisen.

Juuri ennen tapahtumaa, autoon noussut liftari sinkoaa ajoneuvosta ulos irronneesta etuovesta. Hän säilyy hengissä. Ajoneuvon kuljettaja putoaa myös kyydistä, menehtyen tapahtumapaikalle onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Samoin  onnettomuusajoneuvon naispuolinen matkustaja, sinkoutuu ajoneuvosta ulos ja menehtyy. Ajoneuvon miespuolinen matkustaja sinkoutuu ilmeisesti takaikkunasta ulos vammautuen vakavasti. Hänet  kuljetetaan Keski-Suomen keskussairaalaan saamaan hoitoa, mutta hän menehtyy 29.4.1973 yöllä, liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin ja niistä johtuneisiin sisäisiin verenvuotoihin.

Liikenneonnettomuuden jälkeen eilisessä keikkapaikassa Kukonhiekassa, joutui bändi soittamaan ilman solistia. He kuuluttivat, että Sammy Babitzin joutuu olemaan pitkään pois lavalta.

Tuolla sillalla tapahtuneessa ulosajossa menehtyi Kukonhiekkaan keikkamatkalla ollut Sammy Babitzin. 1972 ”Daa-da daa-da” kappaleella Syksyn sävelen voittaneen Babitzin ura oli hurjassa nousukiidossa ja kiireellä Sammya tuotiin tuolloin keikalle Kukonhiekkaan. Vauhtia on arviolta ollut 150 kilometriä tunnissa, tosin tuolloin ei vielä olleet nykyiset nopeusrajoitukset voimassa, vaan automabiileillä sai huristaa itse valitsemaansa nopeutta. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja suru-uutinen levisi läpi maan.

Postuumisti julkaistiin Sammyn debyytti levy, Sammy vuonna 1973, juurikin se eilen päässä soinut Sammy. Lyhyt ja hyvinkin hektinen ura loppui tuohon ulosajoon.

Ja se auto, se oli Alfa Romeo 1750 GTV, tumman vihreä.

Näitä pohtiessa jatkui matka. Lisää suru-uutisia saatiin Lievestuoreella, missä havaittiin, että paikallinen huoltoasema, missä olimme useasti ruokailleet oli lopettanut toimintansa. Kiitoksia kuitenkin Tellalle ja Veijolle eväistä. Paikassanne on ollut ilo asioida vuosien saatossa. Kiitoksia teille ja antoisia eläkepäiviä.

Piti siis paikallistaa uusi taukopaikka tähän suuntaan kuljettaessa. Kahvit ja muut murkinat kyllä saatiin, joten ei muuta kuin kohden Varkautta. Nythän ollaan keikalla siinä Pirtinvirran varressa, Ahlströmin puistossa.

Sampi 

Eipä muuta kuin mestoille. Illan kuvio onkin sellainen, että Deestyle aloittaa illan musisoinnin ja sitten perään olisi meitin vuoro ilahduttaa illan yleisöä. Joten tavarat kasaan lavan takareunaan odottamaan vuoroaan. Sitten nopea linjacheck ja Deestyle tavaroineen siihen eteen. Kun he olivat valmiina, olikin aika päästää yleisö sisään juhla-alueelle.

Upealla paikalla virtaavan veden ääressä oli keikkapaikka. Sampea ja shamppanjaa. Huhujen mukaan alueella uiskenteli altaassa ihka elävä sampi, joten suunnattiin sitten porukalla sitä ihmettelemään. Siellähän se porskutteli. Itse asiassa kaksin kappalein, oli juhlakaluja paikalle saapunut altaaseensa uimaan. Melkomoisia jötiköitä.

Varkaudessa on alkanut sampien allaskasvatus, sekä sammen lihan että sen mädin vuoksi. Sammen mätihän on pieneen purkkiin laitettuna hyvinkin arvostettua ja kallista herkkua eli kaviaaria. Paikallisen paperitehtaan tuottamassa hukkalämmössä, uivat ja kasvavat nämä jötikät ja niitä tässä nyt juhlitaan.

Lähialueen tuotteista koottu Deestyle nousi lavalle vetämään hittikavalkadiaan. Tämä hittikavalkadi koostui tällä kertaa suomalaisista cover-kappaleista. Tarkoituksena oli saada katsojille menojalkaan vipatusta ja hieman hikeä pintaan tutuilla sekä turvallisilla Suomi-rockin klassikoilla. Hyvinhän se onnistui. Paikalle kiirehti arviolta 2500 henkeä juhlistamaan elokuun yötä. Pimeyskin laskeutui sopivasti. Ei meinaan meinannut eteensä nähdä.

Kun Deestyle malttoi luovuttaa vuoron meille, katsottiin kaikki nopeasti paikoilleen ja äänet läpi. Sitten olikin aika pyöräyttää tutuksi tullut intro soimaan ja menoksi. ”Vie mut minne vaan”, ”Pieni ihminen suuressa maailmassa” ja ”Tie Sydämeeni” toimivat illan avauskolmikkona. Biisilista koostuikin varsin menevistä kappaleista. ”Kun kohdataan” sai vuoronsa tänään ja Juki lauloi kappaleet ”Pudonneet” ja ”Deadline”. Toki pakollinen hitaampikin settiin lisättiin ja se oli Jukin laulama ”Oikee enkeli”.

Ilta pimeni ja väki viihtyi. Kappaleet seurasivat toisiaan, kunnes tuli aika lopettaa illan musisointi. Vieraat saivat vielä viihtyä alueella tai siirtyä Varkauden yöhön, jatkamaan kesän lopun juhlintaa. Illan viimeisenä kappaleena herkistelivät Olli, Mikko ja Jaska kappaleen ”Ei rakkaus kuole milloinkaan”.

Oli aika kerätä tiivistyvän kosteuden seasta tavarat kasaan, pakata ne bussin perään ja suunnata kohden kotia. Rupeavat tämän kesän keikat olemaan viittä vaille valmiit tuumittiin, kun matkattiin läpi elokuisen yön. Hyräiltiin siinä samalla Popedan kappaletta, jossa Costello laulaa kuinka lempeitä olivat ne yöt elokuun. Ei tosin uskoisi, sillä hieman meinasi tulla holotna shortseissa. Mutta nyt on kesä ja kaikki keikat tehdään shortseissa, sellaisissa polvipituisissa. Se oli jo päätetty alkukesästä.

”Me halutaan olla Jean S:ssä, shortsit pidetään peesissä, frakin takit yhteen matkaan, musiikkimme ei vain lakkaa.”

17.8. Laitila, Tehdasfest

Tämä viikko alkoikin sitten uutisella, että Horrori oli jouduttu toimittamaan sairaalaan. Syynä olivat kuulemma vatsakivut. Epäselvät sellaiset. Pii-Paa tai Puu-Pää auto tuli ja Horrorin vei. Epäilivät kovin, että syynä olisi ollut toimittajan aiheuttama stressireaktio. Ainakin Horrori syytti toimittajaa. Ankarammin.

Mutta hetkinen… miten toimittaja voi stressata Horroria? Aina on auttamassa ja kaikkiin kysymyksiin antaa asialliset vastaukset ajallaan. Kuten nyt vaikka tästä tekstiviesti ketjusta huomaatte, mikä teille todisteena esille teille tuodaan:

H: Onko ruokaa?

T: O?

H: Eiku koska syödään?

T: Sillo ku o nälkä?

H: Eiku koska me syödään ja missä?

T: Sitten ku o ruoka ja pöydän ääressä

H: Ääliö!!!

T:Urpå!!

Onko tuo siis stressausta? Kyseessä on keikkamatkalla tapahtunut tekstiviestien vaihto. Siinä hyvinkin avuliaasti neuvotaan ja autetaan ystävää, työyhteisötoveria, hänen ongelmatilanteessa.

Huolestuneena kipaisimme siis paikalliseen hospitaaliin tapaamaan ystäväämme. Esittelimme vastaanotossa itsemme ja asiamme. Vastaanotossa toiminut sairaanhoitaja kertoikin, että meitä oli odotettu. Hoitava lääkäri halusi ehdottomasti tavata meidät.

Vaivaantuneen oloinen sairaanhoitaja johdatti meidät hienotunteisesti kalustettuun omaistenhuoneeseen. Näissä huoneissa kerrotaan aina niitä elämän ikäviä asioita. Koko matkan aikana, hän ei ollut sanonut sanaakaan. Vaivaantuneen hiljaisuuden aikana huomasimme, että hän välttelee katsettamme etsien katseellaan työsandaaleistaan jotain, mitä niissä ei näy. Sairaanhoitaja jätti meidät, suuren epätietoisuuden vallassa odottamaan hoitavan lääkärin saapumista.

Olimme varmoja, että kyse oli jostain vakavasta. Kohta sisään tulikin kiireisen oloinen gastrokirurgi, joka esitteli itsensä niin nopeasti, ettei kukaan meistä ehtinyt tajuamaan hänen kertoneen nimensä. Mies kätteli meidät kaikki ja istui alas. Hänen istuessa alas tajusin, että hän hakeutuu samaan tasoon kanssamme ikävien uutisten kertomista varten. Jokin vakava tilanne on kyseessä.

Lääkärin selvitellessä kurkkuaan, ehdin jo ajatella ehdinkö pyytämään anteeksi kaikkia niitä vääryyksiä ja kepposia, mitä Horrorille olin tehnyt. Syyllisyys sai sydämen sykähtelemään pakahtuneesti ja palan nousemaan kurkkuun. Korvissa humisi ja varmuus jostain ikävästä uutisesta, sai kyynelkanavan heräämään. Kohta olisi aika aloittaa toiminta.

”Kyllä nyt on niin,” (- Nyt se sitten tulee)

”Että” (– Jotain vakavaa)

”Jonkun on” (– Ei saa sitten murtua) 

” Kerrottava hänelle ( -Kiitos Horrori kaikesta)

”Ettei Chili con carnea voi syödä viiden litran kattilallista kerralla… Hieman saattaa tulla ilmaa tuonne ruuansulatuskanavaan ja turvotusta, että näin. Potilas voi kotiutua kanssanne näillä ohjeilla.”

Hieman hämillämme saattelimme sitten hirveästi röyhtäilevää Horrori kotiin. Pyysimme olemaan seuraavat pari päivää ihan kotioloissa ja pitämään ikkunat auki. Ostimme evääksi vielä seitsemän pulloa vissyä ja neljä litraa piimää. Nähdään perjantaina.

Ja perjantai kun koitti, otettiin suunnaksi Laitila. Horrori?? Kyllä hän lähti matkaan, valitettavas…. Krhöm!!! Mikä oli kivaa.

Laitilassa järjestetään Tehdasfest, minne matkamme koittavi. Jos tarpeeksi pitkälle ajetaan, on edessä Kustavi, mutta jäädään nyt tuohon, koittavi vaiheeseen eli Laitilaan.

Telakalle mars ja jampat kyytiin. Matkaan hyppäsi myös uutta verta, sillä syksyn turneelle matkaan lähtevä Aleksi, tuli hieman haistelemaan tämän bussin tuoksuja ja meininkiä. Ei muuta kuin tervetuloa joukkoon tummaan.

Laitila, Letala på svenska, siinähän se on Turun ja Porin välisellä baanalla. Munamarkkinoista tuttu paikkakunta. Juuri muuta ei ole Laitilassa tullut tehtyä, kuin ajeltu lävitse. Valitettavan monen kunnan kohtaloksi, on nykyaikana jäänyt tämä läpiajo.

No… Laitila on kuitenkin ollut asutettua seutua jo rautakautiselta ajalta lähtien. Sieltä on löytynyt, useiden rautakautisten jäännösten lisäksi, esimerkiksi Kodjalan soturihauta. Kuriositeettina myös tiedoksenne, että Suomen vanhin lasiesine, roomalaisaikainen lasisarvi on löydetty Laitilasta.

Nykyään, munatuotannon ja -markkinoiden lisäksi, Laitila tunnetaan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaasta ja Efraim Elosta. Kaikkihan nyt Efraim Elon tietää… vai tietääkö?

Onko sanonta: ”Ojalan laskuopin mukaan tuttu?” Jos on, olette auttamattomasti niiqu niin laast siisonii hei!!! Isokyrössä syntynyt opettaja, Herman Ojala teki oppimateriaalin puutteessa, Lasku ja mittausopin -kirjan 1800-luvun lopulla, josta toholammilaiset katsovat sanonnan ”Ojalan laskuopin mukaan..” syntyneen. Toholammilla Herman Ojala toimi kansakoulun opettajana 31 vuotta, eläköityen kesällä 1909. 

Herman Ojala
Kuva internetosoitteesta
(http://www.toholampi.info
/s02/ojaher.html)

Vuosituhannen vaihtuessa vaikutti matematiikan opetuksessa myös Kiukaisissa syntynyt Nestor Ojala, joka 1899 julkaisi Kansakoulun laskuoppi-kirjan. Nestor Ojala julkaisi myös useita muita laskennan ja mittausopin kirjoja.

Laitilalainen Efraim Elo syntyi 24.9.1868 ja tämä Joensuun tyttölyseon matematiikan nuorempi lehtori, myöhemmin kyseisen oppilaitoksen rehtori, julkaisi myös laskuoppikirjan. Laskuoppi etupäässä oppikouluja varten – teosta käytettiinkin oppikoulun laskennan oppimateriaalina 1912-1965. Tästä tulee sanonta Elon laskuoppi. Ojalaa kansakoululaisille ja Eloa oppikoululaisille.

Kun oli laskuopit taottuna päähän, huomattiin että jotenkin matka oli sujahtanut Tampereelta Laitilaan yhdessä hujauksessa, ikään kuin kadoten täysin. Olimme saapuneet paikallisen liikennemyymälän pihaan, johon oli taiottu Tehdasfest alue. Siitä sitten tavarat esille ja hollille. Tänään jouduttiin olemaan hieman aikaisessa, että saadaan riittävästi valoa kansalle.

Ei Hip-hoppari, vaan
Hip-Hop-Jari

Lamput mestoille ja odottamaan. Illan avausesiintyjänä toimi Lord Est. Samainen Hip hop hemmo on muuten mukana siinä Nygårdin suuressa hitissä ”Selvä päivä”. Kun Lord Est on piiskannut tapahtuma-alueelle saapuneen väen juhlatunnelmiin, jatkaa iloittelua Iwan, Laitilan omat pojat vauhdissa. Varsin erinomaiseksi muodostuneesta, The Runsaudensarvesta on syntynyt Iwan. Cover-biisien soittamisen jälkeen, on omaakin tuotantoa alkanut tulemaan. Internetin syövereistä niitä ainakin löytyy.

Kun Iwan oli oman leiviskänsä hoitanut, asteli lavalle bilebändi Los Bibbalos. Näiltä huudeilta on jäsenet kokoontuneet tähän iloitteluryhmään. Musiikillista riemusanomaa levittävä aikansa, kunnes paikalle Turusta saapunut, stage-manu näytti kelloaan. Te ulos ja noi sisään. Tuttu mies on tämä rastaletti ja äärettömän mukava heppu.

Jostain oli saapunut samalla myös varsin tiheä sumu. Kuin Lontoon sumussa katsoivat orjat kaiken paikoilleen ja komensivat popparit lauteille. Tuttu intro pyörähti käyntiin ja ”Vie mut minne vaan”, repäisi illan osaltamme käyntiin. ”Pieni ihminen suuressa maailmassa” suorana jatkumona, ja kun valtavassa sumussa kerran oltiin, mikä sopikaan paremmin kolmanneksi kappaleeksi kuin ”Kuuhullut”.

Illan esiintymisen aikana aloimme sitten miettimään, että toivottavasti tuomamme valot eivät haittaa lentoliikennettä. Sen verran hienosti ja kauas näytti lamppujen kiila sumuisessa illassa loittonevan. Osuu vielä jonkun laskeutuvan lentokoneen kipparin silmiin ja häikäisee. Joudutaan vielä oikeuteen ilmaliikenteen häirinnästä.

Kun ei mitään tuollaista keskeytystä illan aikana ilmaantunut, paiskoi bändi menemään. Juki esitti ”Deadline” ja ”Oikee enkeli” kappaleet. Loppukeikka olikin silkkaa hurmosta, ”Kiitos ja kunnia”, ”Tia Maria”, ”Likaiset Legendat” ja ”Ihmisen poika”.

Jos oli bändi hurmiossa, oli sitä myös paikallisen panimon tuotteita nauttinut yleisö. Vanhalla sirkuskärrylavalla, oli meno ylimmillään ja paikalle raahatussa sirkusteltassa. Samalla lavalla, millä myös tasavallan presidentti on esiintynyt. Nyt ei siis puhuta siitä bändistä, vaan oikeasta ja ehdasta Presidentistä. Mauno Koivisto on kuulemma pitänyt puhetta tällä lavalla.

Siitä viis tuumittiin ja lavalle kiivettiin, kun yleisö sitä kovin vaati. ”Loisto” ja ”Rakkaus on lumivalkoinen” olivat illan päätöskappaleita. Tai ainakin melkein. Illan päätöskappaleen kunnian sai uusi kappale.

Syksyllä ilmestyvältä levyltä esittivät Olli, Mikko ja Jaska kappaleen, ”Haaksirikko” kuluvan kesän keikoilla, kolmas uusi kappale. Juha Tapion pysäyttävä ja koskettava kappale ja sen pianoteema. Sehän jäi sitten soimaan päähän samantein.

Siinä sitten matkattiin majoitukseen Turkuun. ”Haaksirikko” soi päässä, kun sumuisen yön läpi matkattiin. Huominen vielä ja sitten olisi tämän kesän askareet pulkassa.

18.8. Turku, Linnanjuhlat

Takahuone??

Se olisi sitten pitkä päivä edessä ja vielä Turussa. Mitähän sitähän tekisi? Paikallisille levymessuille piti suunnistaa, mutta oppaaksi lupautunut aboriginaali oli ilmeisesti saanut jonkun vatsapöpön. Soitti suorittavansa Ido-akatemiassa Norjan kielen kurssia.

No, ainahan voisi vaeltaa Aurajoen rantaa ensin ylös ja sitten alas, aistia samalla Suomen vanhimman kaupungin ilmapiiriä. Nyt varsinkin, kun Aurajoki ranta on siistitty, pääsee tuon Hansaliiton tärkeän kauppakumppanin ilmapiiriä, aistimaan parhaimmillaan juuri jokirannassa.

Jonnekin 1200-luvulle juontaa muuten Turun juuret. Nimellä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa. Mitään urkuvihjeitä siihen ei liity, vaan taustalla on ilmeisesti muinaisvenäläinen sana tûrkû, jolla tarkoitettiin toria.

Aurajokilaakso oli ollut jo rautakaudella vaurasta ja tiheään asuttua seutua, niinpä päätti Paavi Gregorius IX siirtää Suomen piispanistuimen sinne 1200-luvun loppupuolella. Vuonna 1300 vihittiin käyttöön paikalle rakennettu tuomiokirkko ja hieman alempana jokisuulla oli 1200-luvun lopulla aloitettu rakentamaan Turun linnaa. Näin syntyi siis Turku.

Aa... Horrori on myös
majoittunut huudeille

Vanhimmat linnan osat ovat 1200-luvun loppupuolelta, mutta kun alueen olot alkoivat vakiintua, alkoi varsinainen linnan rakentaminen. 1310 aloitettiin Turun linnan varsinainen varustelu.

Matkaaja kun ei jaksanut lähteä ravaamaan jokivartta edestakaisin, vaan tyytyi oleilemaan hotellihuoneessa ja nukkumaan siellä univelkaansa. Tällä kertaa piti vain tyytyä taivaltamaan, ajan ollessa oikea, Turun Linnan kupeessa olevalle tapahtuma-alueelle. Sinne siis.

Kuten arvata saattaa Linnan juhlat, ovat yhteydessä Turun Linnaan. Hieno asetelma kohtasi kulkijaa, kun tapahtuman portista asteli sisään. Linnan  viereen oli rakennettu järjettömän kokoinen lava. Meinaan, nyt jos on ollut ahtaita lavoja, mihin sovitella soittajia ja kamoja kesän kuluessa, niin tämä kyllä kompensoi kaikki tilanahtaudet. Täällähän pitäisi olla mopo, että jaksaa kulkea reunalta toiselle.

Videointia

Eipä muuta kuin tavarat paikoilleen ja äänet läpi. Päivässä on nimittäin aika paljon tapahtumaa. Ensinnäkin…

Jymäytetty

Saarijärvellä aloitettu videon kuvaus jatkuu tänään. Olivat katselleet materiaalia, läpi ohjaajan valvovan silmän alla ja päättivät, että pieniin lisäkuvauksiin on tarvis ryhtyä. ”Pelko ja rakkaus” kappaleen teemaan sopiva juju, oli hokaistu tuotantoyhtiössä ja lisää materiaalia täytyisi saada. Paikalle liuta kameroita ja pari näyttelijää.

Tänään kupletin juonena on myös se, että tilaisuuden juontaa Miina. Juuri näin, meidän Miina ja toisena esiintyjänä tapahtumassa toimii, Annika Eklund yhtyeineen. Meinaa olla vanha perhe yhdessä koossa taasen. Missähän mahtaa olla Suvi?

Kuoromummot

Ensin lavalle marssi siis Annika, tai olihan Miina ollut siellä höpöttelemässä omiansa, kun kerran hän juonsi tilaisuuden. Tilaahan oli touhuta, joten ei muuta kuin lauteille tanssahtelemaan. Annika on nyt tekemässä melko moista rypästä erilaisia musikaaliesityksiä, joten nämä bändikeikat jää häneltä vähemmälle. Alkaa olla viimeisiä hetkiä bongata lauteilla. Eipä muuta kuin katsastamaan tanssimusiikin riemua.

Kun Annika oli osuutensa heittänyt, keräiltiin lavalta ylimääräiset soittimet ja piuhat. Kohta olisi kesän viimeinen edessä ja siihen liittyy tietysti näitä spesiaalijuttuja.

Hieman erikoisesti aloitettiin siis illan veto. Videon kuvausporukan toiveesta marssi Olli. Videon tekoporukan toiveesta, playback –versiona, Olli esitti kappaleen ”Pelko ja rakkaus” ennen varsinaisen keikan alkamista. Näin saivat lähikuvia laulavasta Ollista talteen.

Sitten vedettiin hieman happea ja laitettiin intro soimaan. Pienoinen jäynä oli kuitenkin tehty, miksaajan toimesta kesän viimeisen keikan kunniaksi. Tutun ja turvallisen intron soidessa, vaihtui musiikki yllättäen saksalaisen Schimanski televisiosarjan musiikkiin. Samalla hetkellä vetäisivät tekniikan pojat esiin ylähuulten päälle tehdyt Schimanski viiksensä.

Horst Schimanski meininkiä!

Schimanski Sprite

Eipä mennyt bändillä tuossakaan vaiheessa sukat sekaisin, vaan kylmän viileästi hieman 
naureskellen marssivat he lavalle ja polkaisivat ”Vie mut minne vaan” kappaleen käyntiin. Kesän viimeinen keikka oli alkanut.

”Tie sydämeeni” ja ”Ei rakkaus kuole milloinkaan”, saivat jatkua suorana perään. Sitten oli vuorossa ensimmäinen varsinainen otos ”Pelko ja rakkaus” kappaleesta. Kun otos oli purkitettu, jatkui ilta Jukin laulamilla kappaleilla ”Oikee enkeli” ja ”Deadline”.

Tämän jälkeen, oli vuorossa taasen yllätyskappale. Viimeisen keikan kunniaksi oli lavalle kannettu myös kaksi ylimääräistä mikrofonia, johon ”kuoromummot” menivät esittämään osaamistaan. Ei muuta kuin leidit lauteille… Miina ja Annika!

Jälleen kerran jymäytettiin Miinaa. Biisilistan ohitse vaihtui kappaleeksi ”Katujen kuningatar”. Milistina Soona ja pääsihän Annikakin framille. ”Pettävällä jäällä” kappaleessa, Annika veti Ollin kanssa perinteisen ja hienon dueton.

Kello kävi, ja alkoi olla aika lopetella illan musiikillista antia. Yleisön pyynnöstä, palasivat esiintyjät lauteille ja varmuuden vuoksi esittivät videotaltiointia varten ”Pelko ja rakkaus” kappaleen, toisen tai no kolmannen kerran illan kuluessa. Nyt pitäisi olla materiaalia purkissa sen verran, että tästä video aikaan saadaan.

Viimeisen keikan kunniaksi, esittivät pojat varmuuden vuoksi neljä encore kappaletta. ”Kiitos ja kunnia” ja ”Rakkaus on lumivalkoinen” sekä eilen ensiesityksensä saanut ”Haaksirikko”. Tähän oli hyvä lopettaa kesän kuhinat.

Tavarat kasaan ja kotiin päin kikkailemaan. Nyt oli lupa jopa hieman juhlia. Kaikki 32 keikkaa saatiin onnistuneesti suoritettua. Nyt on hyvä ottaa hieman lepoa. Tästähän on sitten hyvä jatkaa syksymmällä musisointia.