tiistai 6. marraskuuta 2012

HÖPINÄÄ TÖTTERÖIHIN!!!

Ja kun nyt on vauhtiin kerran päästy, ei muuta kuin lisää hönkää koneeseen ja menoksi. Se olisi nimittäin puolimatkan krouvi näissä tämän kesän keikoissa. Puolet takana, puolet edessä siitä listasta mikä ohjelmatoimistolta toimitettiin.

Juhlan kunniaksi matkaan hyppäsivät myös maskunmies ja Konde. Tai oikeastaan tämän viikon keikoilla oli tarkoitus samalla hieman palaveerata tulevan syksyn konserttisali kiertueen asioista. Niistä mitkä eivät näy yleisöön, mutta ovat siellä taustalla hyvinkin tärkeinä.

Joten nokka kohti Someroa ja vihot auki. Kynät sauhuamaan ja ajatuksia paperille. Nyt ei tehdä kuitenkaan taidetta, vaan taiteen takana vaikuttavaa taustatyötä.

Matkalla kartoiteltiin näitä käytännön asioita, mitä pitää ottaa huomioon tulevana syksynä. Matkoja, majoituksia ja muonituksia sekä aikatauluja. Monelta, missä, miten ja miksi. Näihin kysymyksiin haettiin joitain alustavia ajatuksia ja päätelmiä.

Niin se matka sujui, kunnes baana alla meni yksinkertaisesti sellaiseksi rallipoluksi, että oli pakko lopettaa. Olo oli nimittäin kuin vuoristoradassa. Eipä ihme että yksi Someron suuruuksista lauleskeli aikoinaan että, ”… se tuli mutkaan ja sitten tuotiin pappia.”

Suomen Talvisota 1939-1940 bändin sisältä lähtenyt tuotos tämä suomalaisen kevyen musiikin ikivihreä. Risto Jarvan elokuvaan Bensaa suonissa vuodelta 1970 tilattiin musiikki Mauri Antero Nummiselta, joka delegoi sävellystyön Rauli Badding Somerjoelle. Sanat kappaleeseen teki turkulainen kirjailija Jarkko Laine.

Nämä kolme viimeksi mainittua taiteilijaa vaikuttivat 1969-1970 vaikuttaneessa undergroundrockyhtyeessä ja performanssiryhmässä nimeltä Suomen Talvisota 1939-1940.  
Somerohan on kaupunki itäisessä Varsinais-Suomessa. Ihan siellä Kanta-Hämeen ja Uudenmaan rajaseuduilla sijaitsee tämä maaseutukaupunki. Oikeastaan sellaisessa paikassa, ettei sinne oikein millään ilman selvää tarkoitusta eksy. Kahden valtatien ja rautatien väliin jäävillä savimailla on Somero.

Somero on tunnettu laajasta maataloudestaan, mutta myös Someron Esan seiväshyppääjistä ja kulttuurivaikuttajistaan. Edellä mainittujen lisäksi Karita Mattila, Kaija Aarikka, Kaari Utrio, Markku Toikka ja monet muut ovat somerolaisia. Mutta ehkä tunnetuin somerolainen on kuitenkin Badding. Vai olisiko sittenkin Unto Mononen?

Näitä tuumaillessa päästiinkin perille. Esakallion tanssilavalla päivätanssit olivat ohitse ja Kaija Pohjola pumppuineen teki juuri lähtöä illan keikalle. Vaihdeltiin nopeasti kuulumisia ja sitten olikin vuorossa päivän liikunta suoritus. Bussin perä tyhjäksi ja tavarat kasaan. Äänien tarkastus ja sitten vuoroon illan toinen esiintyjä. Tai oikeastaan toiset.

Illan kulku olikin oikein vanhan ajan malliin ohjelmallinen. Ensin oli ohjelmassa humoristisia esityksiä ja lopuksi musiikillinen osuus, eli tanssit. Mutta ensin nautittiin hieman einestä, joka tietenkin osoittautui Konden suureksi herkuksi, eli kanaksi. Oli tarjolla myös täytettyjä paprikoita, joista täytyy oikein lähettää eritys kiitos niiden tekijälle. Helmeä!!!!

Takahuoneessa saatiin vielä puolittainen yksityisesitys illan koomikoilta, ennen heidän esitystä. Jussi Simola, Jape Gröönroos ja Ismo Leikola olivat saapuneet paikalle viihdyttämään yleisöä jutuillaan. No ,niitä juttuja päästiinkin koekuuntelemaan takahuoneessa ennen herrojen lavalle nousua.

Ja sitten vain viihdettä kehiin. Hieman tammelaisuuttaan arastellut Simola kävi ensin naurattamassa somerolaisia, eikä onneksi joutunut minkäänlaiseen munasateeseen, vaikka naapurikunnan miehiä olikin. Gröönroos lisäsi löylyä ja viimeisenä lavalle pöllähti Leikola. Kaikkien oma röllipeikko tarinoineen. Ja hyvinhän tuo upposi yleisöön.

Oikein olio mukavaa pamauttaa perässä lavalle, kun yleisön naamat loistivat kuin hangon keksit. ”Vie mut minne vaan ilmoille” ja heti perään ”Tie sydämeeni”. Illan kuluessa myös positiivisesti ladattu ”Kun kohdataan” sai vuoronsa helliä yleisön korvia. Myös harvemmin kuullut ”Rakkauden vahvistama” ja Jukin laulamista ”Pudonneet” saivat vuoronsa Someron illassa.

Kaikesta huolimatta kello kävi ja yleisö viihtyi. Valitettavasti tuli vain aika kiittää ja kumartaa. Tuli aika kerätä tavarat kasaan ja pakata bussin perään. Olisi aika suunnistaa kohti uusia seikkailuita.

Taakse jää tämä hieno mesta suomalaisessa lavakulttuurissa. Huomenna olisi edessä uusi lava ja uusi yleisö. Näin se kiertolaisen kohdalle on kirjoitettu. Esakalliolla lavan viereen lasivitriiniin jäivät seisomaan näköispatsaat Baddingistä ja Monosesta. Aikansa kiertolaisia hekin. Nyt asemoituneet kansakunnan muistiin ja tuohon lasivitriiniin. Sinne jäävät odottamaan uutta päivää ja uusia kiertolaisia. Kasvoillaan ilme joka vain odottaa mahdollisuutta kertoa tarinoita heidän matkoilta.


12.7. Lahti, Lahden yöt

Hyvin nukutun yön jälkeen oli aikaa maakunnan miehillä tutustua suurkaupungin ihmeisiin. Painelivat kuulemma ensin legendaariselle Siilinkarille kahville. Siis siihen Hämeenkadun varrella olevaan kuuluisaan kahvilaan, eivät sinne Näsijärvessä olevalle karikolle. Siihen mikä kaikille Särkänniemen kävijöille on tuttu siinä järvenselällä. Juurikin sille, minkä edustalle sisävesilaiva Kuru upposi 7.9.1929.

Kaupunkivierailun emännäksi lupautunut Horrori oli tosin vuokrannut soutuveneen ja pistänyt lähes perttikarppismaista vauhtia soudellen Siilinkarille kahville. Oli nökötellyt siellä termospullonsa kanssa, kun paikallisen meripelastusseuran alus oli tuota louhikkoa lähestynyt. Ikävästi oli vain Horrori murissut kivellä istuva tuotemyyjä järvipelastajille. Olivat päätyneet perääntymään paikalta ja saimme itse hoitaa Horrorin kiveltä nököttämästä.
Maakunnan miehet suuntasivat tosin ensi Epe’sille pöyhimään levylaareja. Kun matkaan olivat tarttuneet Ronski Gangit ja muut musiikit, napattiin alle paatti ja lähdettiin hakemaan Horroria kahvilta.

Matkaan siis. Jotenkin positiivinen mieli valtasi matkaajan, kun katseli taivaalle. Josko tässä viimekin kelit paranisivat tämän kesä osalta. Taivas ainakin lupaili jotain muuta kuin vettä. Valitettavasti vain internetissä sääennusteet lupailivat muuta.

Ja niinhän siinä kävi, että kun hyvää ja ravitsevaa kahvia nautittiin Hämeenkoskella, alkoi taivaalta vihmoa vettä. Pitihän tämä arvata. No… ei auta itku markkinoilla. Suunta kohti Lahden toria. Minkälaiset markkinat siellä on luvassa.

Illan haasteena tulee olemaan kolmen täyspitkän bussin mahduttaminen keikkapaikan bäkkärille. Sinne nimittäin mahtuu kaksi bussia juuri ja juuri. Illan lopettavan Popedan täytyy siis maltaa mielensä niin kauan, kunnes illan avaava Chisu saa tavaransa kasaan ja lähtevät kotiin päin.

Aikamoinen esiintyjäkaarti on iltaan buukattu. Joten ilman suurempia mutinoita Vuoden ehdoton naisartisti Chisu nousi lavalle. Ja kaikki olivat haltioissaan. Paitsi ne ilmojen haltijat. Kesken Chisun keikan tapahtui kuitenkin se, mitä kukaan ei toivonut. Taivaanportit nimittäin aukenivat ja vesisade alkoi. Vettä, vettä ja vettä. Sitä sitten nimittäin tuli.

Ikävintä vesisateessa oli, luonnollisesti yleisön kastumisen lisäksi, että lavan katossa oli reikä. No tuosta reiästähän luonnollisesti tuli lavalle melko lailla vettä. Eihän siinäkään vielä mitään, mutta kun tuon reiän alla sattui juuri olemaan Chisun kosketinsoittajan Emilian soittimet. Ja soittaja.

Nopsaan lavalle ryntäsikin joukko teknisiä avustajia jotka hieman muuttivat bändin lava asemointia ja evakuoivat Emilian sateelta turvaan. Sitten vain rätit heilumaan ja lavan pintaa kuivaksi. Samaan aikaan yleisö piiloutui sadeviittojensa alle suojaan.

Näitä hämmästellessä tapahtui sitten se mitä aina pelätään. Valmiiksi kasattuna olevat tämän bändisoittimet joutuneet saman kaatosateen alle. Onneksi homma huomattiin juuri ajoissa. Kaikki saatiin suojaan, paitsi Jaskan syna. Vettähän se sai.

Kiitettävästi sai Chisu vedettyä keikkansa läpi. Ei muuta kuin tavarat vaihtoon lauteilla ja katsomaan kuinka kävi. No toimihan ne laitteet. Hieman se syna  ontui, mutta saatiin sentään toimimaan. Ja Jaska suostui paremman puutteessa sillä soittamaan.

Ei muuta kuin menoksi. Intro pyörimään ja ”Vie mut minne vaan”  ja ”Tie sydämeeni” ilmoille. Sinne sateen sekaan sulosoinnut soimaan. Ja vettä tuli. Sitä tuli…  ja tuli… ja tuli. Jos jollekulle pitää iso kättä nostaa illasta se on yleisö. Sitkeästi ja urhoollisesti yleisö viihtyi vesisateesta huolimatta.

Ja bändi palkitsi yleisöä biiseillään. Illan setti koostuikin niistä suurimmista ja tunnetuimmista kappaleista. ”Laulu rakkaudelle”, ”Kiitos ja kunnia” ja ”Niin paljon me teihin luotettiin” kuuluivat illan settiin. Ja ne suurimmat loppuun.

Ja lauteet Popedalle. Tavarat ja litimärät miehet kyytiin. Nyt ei ollut mieli korkealla. Miksi aina sataa. Jos ei lunta niin vettä.

Mutta juhlakansa jaksoi. Piiskuriksi lavalle marssi tohtori Mustajärvi. ”Hyvää iltaa Lahden vapaa kansa!!!!”

8.11. yhteisömediasta poimittua:
(Annika Tommola Hei pssst...olis yks salaisuus. Älkää kertoko kellekään, mut Lahden öissä illan aloittivat arvon herrat Popedasta, sen jälkeen tuli Chisu ja vesisade ja viimosena Yö ja rankkasade... ;) Mut kyllähän te sen tiesitte, testasitte vaan että huomaako kukaan... ;)Terveisin: pilkun ystävä ;) . Fanin huomautus toim. huom.)



Näköjään sitä tämä sade pehmentää päänkin. Kyllä: Popedan bussi ulos nopeaan ja meidän tilalle. Ja illan päätti Yö, ei Popeda. Eli ihan palturia taas kerran puhuu toimittaja, mutta eikös se enemmän ole tapa kuin poikkeus. Koitetaan petrata.


13.7. Tampere, Tammerfest

Se olisi sitten edessä kesän ainoa kotikeikka. Nimittäin tämän kesän ainoa esiintyminen Tampereella. Ja se toinen kotikeikkakaupunki onkin se legendaarinen ja arvaamaton Pori. Nykyään kotikaupunki on sitten tämä Tampere, jonne bändin jäseniä muuttivat vuoron perää vuonna 86. Paitsi Lehtirannan Veikko. Mies pysyi ylväästi ja uskollisesti porilaisena.

Suomirockin historiassa on sanottu, että Pori-rock loppui siihen, kun bändit sieltä muuttivat Tampereelle.  Tapahtui, mitä tapahtui on Dingon ja Yön menestyksestä maineeseen noussut Pori-rock ilmiö ei valitettavasti ole enää tätä päivää. Porista edelleen kyllä tulee bändejä, mutta ilmiötä näistä ei valitettavasti ole syntynyt.

Vai puheleeko toimittaja taas kerran höpöjä. Jos nyt ensin määritellään Pori.  Pori eli Karhukaupunki (ruots. Björneborg, latinaksi Arctopolis ja englanniksi Beartown, saksaksi Bärstadt ja stadiksi nallesiti, kontiokylä tai otsola ) on kaupunki läntisessä Suomessa, jonka pinta-ala on 859,44 km2 ja asukasluku hieman rontti 83 000.

No… jotta nykyvaatimukset täytetään, otamme käyttöön valtioneuvoston aikeen kuntaliitoksista ja yhdistämme Lavian, Luvian, Merikarvian, Nakkilan, Pomarkun, Siikaisen ja Ulvilan Poriin. Anteeksi nyt jo valmiiksi kaikille kunnalliskansalaisaktivisteille, mutta tämä on täysin retorista ajattelua ja näillä minun pohdinnoilla niitä liitoksia ei saa tehdä. Tai saa tehdä, mutta konsultointi palkkiota odotan. Niin… Nyt saamme Porin, jonka pinta-ala onkin jo 3270,17km2 ja väkiluku nousee 115 189.

Ja sitten Rockin määritelmään. Rock-musiikki on 1950-luvulla alkunsa saanut nuorison suosiman populaarimusiikin tyyli, joka koostuu useista alalajeista. Eli Nykyään PoriRock on tuon länsisuomalaisen noin 3300 km2 alueen, vuoden 1950 jälkeen aktiivisten populaarimusiikin ystävien musiikkityylin alakategoria. Tähän kuuluvat siis sellaiset musiikilliset koalitiot kuten Appendix, Disco Ensamble, Circle, Eleanoora Rosenholm, Elonkorjuu (EI Elonkerjuu!!! Toim. Huom.), Kuusumun Profeetta, Magyar Posse, Manboy, Mors Principium Est, Rättö ja Lehtisalo ja tietenkin Jussi Hakulinen.

Että se sitten Porirockin lamasta. Kaikenlaista musiikkia syntyy edelleen. Jos nyt jonkun kunkun bändi jäi tuossa mainitsematta, niin anteeksi maalaisuuteni, en tehnyt sitä tahallani. Täysin ilman ennakkoluuloja ja asenteita tuon listan väsäsin ja wikipediaan perustin.

Ja kaikille porilaismielisille vielä sen verran, että Pori on saanut alkunsa Ulvilasta. Kun purjehtiminen jokea ylöspäin vaikeutui Kustaa Vaasa määräsi Ulvilan väen muuttamaan Helsinkiin ja Porvooseen. Tästä cuiwaantuiwat ja palasivat kotiseudulleen kansalaiset. Juhana Herttua vain määräsi ulvilalaiset muuttamaan lähemmäs merta eli Poriin. Eli ihan turha huudella nyt Ulvilaan muuttajille. Kotiinsa he palaavat.  

Eipä muuta kuin aamupala naamariin, tukka ojennukseen ja mestoille. Meinaan jonkun täytyy patsastella tapahtumapaikalla koko päivän ajan lippujen ja lappujen kanssa. Esiintyjäkaarti oli nimittäin sellainen, että yksi halusi tulla tuolloin, toinen tällöin, katsomaan varsin mielenkiintoisia esiintyjiä.

Eipä muuta kuin festivaaleille. Ensi Festivaalitoimistoon ja papereihin merkintä täällä ollaan ja itse hoidetaan loput. Siten henkilökohtaiset tavarat lavan taakse piiloon ja sitten olikin aikaa päivystää puhelinta. Ja bändejä.

Tapahtuman aloitti kesän sensaatio Robin. Täytyy sanoa, että ei oikein lähtenyt. Allekirjoittaneelle. Mutta yleisön edustajat kyllä tykkäsivät. Tuolloin yleisössä pääasiallinen edustajisto tosin oli kyllä esi- tai varhaismurrosikää edustaneet tytöt ja heidän äidit. Ja tästä varmaan johtuu, että ei oikein irronnut. Kun toimittaja ei noita ryhmiä edusta. Oli joukossa muutama isäkin, jotka kyllä hieman huokaillen katselivat läheisen anniskelualueen suuntaan.

Pisteet kuitenkin Robinille. Hieno veto. Pää on auki, uutta matoa koukkuun, ylös ja eteenpäin. Seuraavaksi viereisen lavan valloitti Malminkartanon ja Herttoniemen ruhtinaat – Fintelligens. Nyt rupesi jo hieman hevimiehenkin tennari takomaan tahtia, hyvä boogie, anna sen soida.

Ja kun kerran hyvään vauhtiin Suomi HipHopin saralla päästiin niin viereiselle lavalle Fintelligensin jälkeen nousivat nykyajan sleeppysleeppersit. Petri Nygård porukoineen. Selvästi hyvä päivä, ei muuta kuin kerran kesässä jatkoille ja märkää. 

Ja taasen suorana jatkumona. Kun huumoripitoisten sanoitusten pariin oli päästy vaihtui esiintyjä legendaariseen Kontraan. Nyt jos lukijoissa on nuorempaa väkeä, niin suomirockissa ensin oli hulvattomien sanoitusten kanssa Sleeppy Sleepers ja Kontra, sitten tulivat Raptori ja Bat & Ryyd ja nykyään ovat sitten nämä Petri Nygård. Alkoi ne särkevät polvetkin hieman helpottaa, kun ”Enok”, ”Aja hiljaa isi” ja ”Jerry Cotton” tärähtivät ilmoille.
Ja varsinkin palaveriviikolla olevalle Kondelle kolahti. Mies syöksyi heti alkusoinnuista eturiviin katsomaan Kontraa. Kyllä ne Vanhatkin vielä jaksavat lavalla hillua. Ikää rupeaa kuitenkin olemaan yli 60 väellä. Taisi Hohdin Holm olla juniori tuossa porukassa.

Hieman pitkäksi venyneen kontrailun jälkeen lauteille nousi paluu kesäänsä viettävä Neljä ruusua. Ideana Tammerfestissä on nyt se, että kaupungin ahtaudesta tilavampaan Ratinanniemeen muuttanut festivaali viihdyttää yleisöä kahdella lavalla. Lavat ovat rinnakkain ja aina soi. Toisella roudataan ja toisella soitetaan.

Sadeasu

Huippu kunnossa ja todella hyvältä kuulostavana oli paluunsa jälkeen Neljä ruusua. Kyllä nimittäin kulki. Ja vaihdossa Kaija Koo sisään ja bileet jatkuivat. Ilmatkin olivat suosineet illan esiintymisiä. Eilisnä Lahdessa vettä saanut Jaskan syntetisaattori oli tapahtumasta suivaantunut sen verran, että päätti olla toimimatta. Onneksi Rain Diary orkesterilta löytyi vastaava laite lainaan pikakomennuksella. Erityiskiitos vaan Tytille.

Kun Kaija oli saanut hyppyytettyä väkeä tarpeeksi oli aika laittaa tämän porukan alkunauha soimaan ja setti käyntiin. ”Vie mut minne vaan” ilmoille. Ja katso, sanoisi iso kirja tähän.
Samalla hetkellä alkoi sade. Voiko tämä olla totta??? ( Tragikomediaksi jutun tekeepi se, että kun Yön setti loppui ja Popeda aloitti loppui myös vesisade ) Eipä siinä muuta kuin lisää pökköä pesään ja ”Tie sydämeeni” ja ”Laulu rakkaudelle” soimaan, jotta yleisö tarkenisi.

Samaan aikaan napattiin Jaskan kioskista kiinni jotta miestä ja soittimia saatiin pois sateesta. Täälläkin lava falskasi hieman sivupeitteistä. Monitorimikseri ja Daffyn kitarakamat jouduttiin myös peittelemään pressuilla, jottei syntyisi katastrofeja.

Hattivattiarmeija
Siinä touhuillessa oli yleisökin ehtinyt vetää päällensä sadeasusteet. Lavalta avautui näkymä, kuin suuri hattivattiarmeija olisi saapunut paikalle. Taas kerran isokäsi yleisölle. Ette olleet sokerista, vaikka sade kastelikin. Bändi esitti siis parastaan. ”Tia Maria”, ”Ihmisen poika” ja ”Legendat likaiset”  satavan illan loppuun. Ja yleisön pyynnöstä vielä kertomukset lumivalkoisesta rakkaudesta sekä rakkauden kuolemattomuudesta.

Syvä kumarrus ja iso käsi yleisölle samalla kun aurinko repäisi pilvien peitteen auki, Fredrik Paciuksen ja Johan Ludvig Runebergin Maame-laulu lähti soimaan ja Tammerfest-illan päättävä Popeda marssi lauteille. ROK ROK ROK!!!

Äkkiä tavarat kasaan ja tsiigaan ja tsekkaan miten Palle and the boys homman hoitaa. Hieno ja mahtava oli meno Popedalla. Tosin alkoi olemaan jo sen verran tunteja takana toimittajalla, ettei oikein jaksanut. Täytyy siirtää tuonnemmas Popedan katsominen.
Huomenissa olisi osaltamme uudet kinkerit tiedossa Oulun suunnalla. Nyt olisi vielä hetki aikaa nauttia kotikaupungin iloista ja riemuista. Käydä kotona hieman elpymässä ja jatkaa matkaa. Joskus vain täytyy lähteä, että voi palata takaisin.


14.7. Oulu, Rotuaaripiknik

Niinpä niin. Matkaan taas kulje nyt, suuntaa vaan en kysellyt… vaan Ouluun käyn. Sin jäi kottiin leivät ja limput ku myö lähettii. Eteenpäin eläväisen mieli ja monta muuta mukavaa sananpartta.

Eilinen kotikeikka oli enää muisto vain elämässämme ja tänään olisi uudet kuviot. Oulun viihteenjanoinen kansa haluaisi tulla viihdytetyksi, joten viihteentekijäin tien oli viihdytettävien luo käytävä.

Huhupuheiden mukaan legendaarinen Rotuaari siinä keskustassa on saatu remontoitua, joten viime vuonna Oulun kauppatorilla järjestetty RotuaariPiknik on tehnyt paluun omalle paikalleen Rotuaarille.

Ja niille epätietoisille, jotka eivät omaa Oulu-Suomi-Oulu sanakirjaa: Rotuaari on vanha oululainen murresana ranskakielen jalkakäytävää tarkoittavasta sanasta. Tämä trottoir johdannainen on ollut käytössä vuodeta 1987, jolloin katu muutettiin kävelykaduksi. Jo aiemmin oli Saaristonkadun ja Pakkahuoneen kadun välinen katuosuus ollut kävelykatukokeilussa vuonna 1967. Tuolloin nimenä oli ollut Viisristi. Muitakin nimityksiä tuolle katuosuudelle on ollut kuten Lihatiski. Matti Kessin ehdotuksesta nimitys on kuitenkin Rotuaari, joten emme olleet matkalla ViisristiPiknikille, emmekä LihatiskiPiknikille. Matkamme koitti kohden RotuaariPiknikkiä. 

Eipä muuta kuin tarvittavat heebot kyytiin ja nokka kohden Oulua. Pitkä oli matka ja kivinen tie. Perinteeksi muodostunut huikopalan nauttiminen Pihtiputaalla katkaisee mukavasti matkaamisen tylsyyden. Täydellä vatsalla voi sitten tylsistyä uudelleen.

Toisaalta, huomattiin eräs suurtakin suurempi liikennepoliittinen vääryys, joten matkaamisen iloksi päätimme elvyttää hieman unholaan jääneen seminaari käytäntömme.

Kuten jo tiedättekin, ehkä, on ihminen ( Homo Sapiens ) laumaeläin. Ja lauma eläminen tarkoittaa erilaisten sosiaalisten verkostojen luomista yksilön ympärille. Kun Hurriganes fani kohtaa toisen Hurriganes fanin alkaa senpäiväinen jutustelu erilaisista tuohon sosiaaliseen yhteisöön liittyvistä asioista. Nämä erilaiset ihmisryhmät sitten luovat erilaisia laumoja. Yksi esimerkki on nytkin bussissa matkaava Hurriganes-ryhmä.

Ryhmän laumakäyttäytymisen huomaa, muuten siinä, että kun bussin etupenkiltä huutaa jonkinlaisen provosoivan lauseen Hurriganesia kohden syntyy melkoinen kalabaliikki.

( Kalabaliikki sana on muuten johdettu vuodelta 1713, Kaarle XII:n oleskeltua joukkoineen Benderissä Moldovassa. Tuolloin osmanisotilaat vangitsivat Kaarle XII:n. Kaarlen ja hänen sotilaittensa vastustaessa vangitsemista aseellisesti, syntyi aseellinen yhteenotto eli  Benderin kalabaliikki. Kalabaliikki on johdettu ruotsin ja suomen kieleen turkin sanasta kalabalik, joka tarkoittaa ihmisjoukkoa, laumaa, tungosta ja sekamelskaa. Myös romanian kielessä on sana calabalâc joka tarkoittaa sekasotkua ja epäjärjestystä. Toim huom. ) 

Esimerkkinä lauman käyttäytymisestä voidaan käyttää täysin irrationaalista ja polemiikin aiheuttavaa lausetta ”Albert oli huono kitaristi”. Noin viisi sekuntia tämän lauseen lausumisen jälkeen sitä huomaa olevansa sidottuna bussin renkaaseen täynnä useita erilaisia ulkoisen väkivallan merkkejä ja läpimärkänä syljestä. Tässä esimerkkitapauksessa lauma puolustaa panteistista maagista illuusiotaan kaihtamatta mitään keinoja.

Mutta siihen liikennepoliittiseen vääryyteen. Ihmiset siis laumoittuvat tarpeen mukaan. Liikenteessä tämän huomaa siitä, että moottoripyöräilijät nostavat kättään tervehdyksen merkiksi kohdatessaan toisensa tiellä. Samoin tekevät rekkakuskit, bussikuskit ja karavaanarit. Aina on lapa pystyssä kun kaksi saman luokan ajoneuvoa kohtaavat. Kämmenpuoli kädestä nousee pystyyn, ikään kuin näyttääkseen lajitoverille ”Olen aseeton” ” Tulen rauhassa”.

Mutta entä henkilöautoilijat. Kuka huomioi nämä sorretut yksinäiset. Ei heilahda lapa, kun kaksi henkilöautoa toisensa kohtaa. Ei toistu roomalainen tervehdys teillä. Eikö tämä nyt ole suuri vääryys? Jopa loukkaus noita maanteidemme ritareita kohtaan. Suomen talouden tukipilareita. Näillä bensan hinnoilla pitäisi kaikkien tiellä liikkujien kohottaa kätensä tervehdykseen, kun henkilöauton kohtaa. ”Terveyttä sinulle!!!”

Samoin kyllä pitäisi tervehtiä kaikkia jotka paperossia polttavat tai alkoholia nauttivat. Mahtavat tuotot valtion kassaan nämä urhoolliset kilauttavat. ”Ave sinä sauhuttelija, me kuolevaiset tervehdimme sinua!!!”.

Näitä miettiessä keskiviiva vilisi silmissä ja Oulu lähestyi. Tapahtui bussissa muutakin. Daffy harjoitteli kovin kitarallaan. Eivät vain soinnut olleet tämän bändin, eivät Rainbow - yhtyeen. Kovin kuulostivat erään toisen illan esiintyjän sointukuluilta. Tiedä häntä sitten.

Näin saavuimme Ouluun. Vanha tuttu paikka, joten bussi parkkiin ja purkamaan perää. Mutta, mutta… Inhottavasti oli jäänyt palvelunbussi pysäkkimerkki peräovien eteen. Ei aukene meille työmaan ovet. Onko kyseessä joku työsulku, vai mitä tässä nyt haetaan? Siinä sitä ihmeteltiin, että mitäs nyt. Onneksi paikalle saapui mies Juvalta ja näytti miten Savossa hoidetaan liikennejärjestelyt. Otti mies kiinni merkistä ja nosti sijoiltaan. Katsoi voittajana roudareita ja käski toimia. Saa laittaa merkin paikoilleen, kun arvon herrat ovat perän tyhjänneet.

Näin saatiin tavarat paikoilleen ja jonkinlaiset äänetkin läpi. Sitten oli aikaa taasen hieman ihmetellä. Lähdettiin ostamaan lenkkareita kun ei muuta keksitty. Pienimuotoinen sanominen saatiin aikaan siitäkin. Mutta se siitä. Kipitettiinkin siitä takaisin mestoille nauttimaan kuppi kuumaa ja live musiikista. Lavalle nousi illan avausesiintyjä Kristiina Wheeler.

Kuorosodan ensimmäisellä tuotantokaudella Tampereen kuoron liiderinä toimi tämä nuori neiti. Elokuvakappaleella  pinnalle noussut ja parit levytkin julkaissut on hän.

Kun KW oli saanut kahlattua settinsä lävitse, oli aika ojennella vielä piuhat paikoilleen. Tavarat oli pyritty kasaamaan jo ennakolta Wheelerin bändin tavaroiden taakse. Nopeat varmistukset vielä ja bändi lauteille. ”Vie mut minne vaan” soimaan.

Jostain kumman syystä ne keikat joissa Popeda nousee samalle lavalle, nousee molempien bändien intensiteetti soittohommissa huomattavasti. Ja sitä on ilo katsella. Ja yleisölle tarjoillaan tässä ”Battlessa” parhaita paloja vuosien varrelta. ”Tie sydämeeni”, ”Tia Maria” ja ”Vain varjot häntä seuraa” olivat jatkumoa illan avaus kappaleelle. Jukin esitettäväksi tulivat ”Deadline” ja ”Karheaa ja kaunista”.

Paikalle saapuneiden 2500 hengen pyynnöstä vielä loppuun ne ”Da Capo!!” kappaleet. ”Rakkaus on lumivalkoinen” ja ”Ei rakkaus kuole milloinkaan” päättivät oululaisen illan osaltamme. Oli aika kerätä tavarat ja väistyä. Perässämme Tampereelta oli paikalle saapunut Popeda. 

Lopulta tavarat olivat löytäneet paikkansa bussin perästä. Samalla kajahti kajareiden kartioista Maamme-laulu ja lavalle nousi Popeda. Äkkiä kuikuilemaan lavan reunalle. Perinteeksi muodostunut tämäkin tapa. Rotuaarilla on ollut aikaa katsastaa Pallen ja poikien keikkakunto kesän osalta oikein ajatuksella. Ja nyt jaksoikin kummasti viihtyä.

vara Costi
Siinä heitteli Ukkometso turpiineineen rokettirollia sitä janoavalle väelle. Keikan loppupuolella Costello ilmoitti yhtäkkiä kiirehtivänsä junaan ja Tampereelle Rotwalli yhtyeen basistin rippijuhliin. Ojensi kitaran Daffylle, joka jatkoi keikan loppuun. Selvisi sekin, miksi Daffy matkalla hinkkasi kitarallaan kuvioita kuntoon.

Loppuun vielä kumarrukset heiltäkin ja Rotuaarin valtaavat seuraavaksi siivousporukat. Me suuntasimme hotellin pahnoille maaten. Huomenissa olisi tarkoitus matkustaa takaisin sinne, mistä juuri lähdettiin. Täytyy välillä palata, että voi lähteä uudelleen liikenteeseen.



20.7. Sotkamo, Naapurinvaara

Ja taas mennään. Taasen on matkaa ja aikaa kulutettavana. Aikaa on taas filosofisiin pohdintoihin….

Ja johan irtoaa erilaisia ajatuksia. Aivot lyövät täysin sutturaa. Näyttää jääneen  aamulla aivot REM-uneen ja toimittaja toimivat täysin niin kutsutussa valvetilassa. Tämä valvetilaksi kutsuttu ilmiö on kuulemma hyvinkin usein havaittavissa monissa kodeissa. Miespuoliset kyllä näyttävät toimivan, mutta aivot ovat kuulemma poissa pelistä. Näin ainakin väittävät naisväen edustajat. Siispä keskitytään tuijottamaan keskiviivaa.

Hypnoottinen vilkunta saa aikaan varsinaisen ajatusten virran. Pelkkää tyhjyyttä! Mutta kai sekin on välillä hyväksi.

Jos nyt, taasen kerran täysin retorisesti, heitämme ilmaan ajatuksen, että ihmisen aivot olisivat oma pieni mikrouniversumi. Ja kun jalostetaan tätä ajatelmaa lisää, sovimme hypoteettisesti, että ajatukset ovat tuon mikrouniversumin materiaa.

Kun sitten tätä dilemmaa lähestyy ajatuksesta, että maailmankaikkeus koostuu aineesta ja pimeästä aineesta, sekä pimeästä energiasta. Siinä kuuluisassa ”BIGBANG” tapahtumassa hetkellä 0, alkoi näiden leviäminen ja universumimme leviämään. Joidenkin arvioiden mukaan 4 % materiasta on näkyvää ja 23 % näkymätöntä ainetta eli pimeää ainetta. Ja luonnollisesti sitten loput 73% on sitä pimeää energiaa.

Nythän nämä oikeasti viisaat ja opiskelleet ( he jotka lukivat kouluaikoina muutakin kuin Aku Ankkaa ja Tex Willeriä ) yrittävät jäljittää tuota pimeää ainetta. Matemaattisiin laskelmiin nämä arviot perustuvat.

Meidän ajatelmassa voidaan siis tehdä johtopäätös edellä mainittuihin  oletuksiin ja päätelmiin pohjautuen, että ihmisen ajatuksista 4 % on havaittavia, 23% ei havaittavia ja loput 73% ajatuksista on vain mahdollisuuksia aivojemme sisällä.

Lähteenä käytämme luonnollisesti Juice Leskisen ”Rock´n´roll, Blues and Jazz” kappaleen sanoitusta: ”Tähtitiedettä oon, henki materiaa, sisäpuolelta päänikin on seksikäs: Rock´n roll´n blues´n jazz, Kiss my ass!!”

Näitä pohtiessa saavuimme Siilinjärvelle, jossa alkoi kuumottava kolotus kahvihampaassa. Eipä muuta kuin auto parkkiin erään huoltoaseman pihaan ja kupposelle kuumaa.

Jonotellessa siinä omaa vuoroaan kassalle, tarttui silmiin juoma-automaatissa ollut lappu. Siinä luki ”Elä ota!!!”. Mieleen tuli sitten, että onko tuossa jokin suuri filosofinen ajatus vai savonkielinen kieltolause. Lukeeko paperissa oikeasti ettei saa ottaa vai lukeeko siinä kehotus elää ja ottaa? Puuttuuko tuosta pilkku välistä.

Selvisi kyllä, että alueella oli käynyt nokialaisesti ja vesijohtoveteen oli päässyt sekaantumaan jonkinsorttista likaisuutta. Vatsanväänteitä olisi tarjolla. Vai oliko se kuitenkin kehotus kokea jotain suurta. Kehote ottamaan ja elämään suuria hetkiä. Mene ja tiedä. Jätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi ottamatta.

Joten matkaan taasen. Eipä aikaakaan kun navigaattori nainen ( Konden reissukaveri) kertoi, että olimme saapuneet päämäärään. Vai oliko se määränpäähän. Olimme kivunneet onnistuneesti Naapurinvaaran huipulle.

Heti alkuun luonnollisesti tarkistamaan näkymät. Siinä silmä lepää kun katselee Vuokattia kohden avautuvaa näkymää. Sitä silmäillessä tuntee tosiaan elävänsä. Tuolla alhaalla Vuokatissa esiintyy muuten Eppu Normaali tänä iltana.

Melkomoinen musiikki tarjonta perjantai-iltaan Sotkamossa. Naapurinvaaralla lavalle nousevat myös Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani sekä Sami Sarjula. Tosin noin 11000 hengen kunta isännöin samaan aikaan kansallispelimme pesäpallon vuosittaista Itä-Länsi ottelua. Joten pesäpalloväkeä ainakin on liikkeellä.

Eipä muuta kuin vehkeet pydeen ja äänet läpi. Toimii. Valot ojennukseen ja positiot paikoilleen. Olimme valmiit. Useasta esiintyjästä johtuen paikalle oli rakennettu lisälava. Salin päätyyn oli tehty meille lavarakennelma, joten soitto suunta vaihtui aiempiin esiintymiskertoihin. Mitäpä siitä.

Viimein alkoi paikalle valumaan porukkaa joten kekkerit pystyyn. Illan tarjonan aloitti Salkkareistakin tuttu Sami Sarjula. Jäi tosin herran esiintyminen näkemättä, sillä aikaa kului kuin siivillä maistellessa paikan tarjoamia lohipiiraita. Täytyi siis jättää toiseen kertaan.
Samin jälkeen varsinaisen keinuvan rytmimaailman tarjoilun aloitti Kaihon karavaani nokkamiehenään Tuure Kilpeläinen. Uuden levynsä kohta puoliin julkaiseva nimimiehiä vilisevä porukka. Varsinainen dream team on tämä Kaihon karvaani. Ja kyllä sen soitossa kuulee. Kyllä kulkee.

Kun Tuure malttoi luovuttaa vuoron intro soimaan ja ”Vie mut minne vaan” soimaan. Ja ”Tie sydämeeni” heti jatkoksi. Ja hyvin näytti kulkevan myös tämän poppoon soitto. Ja yleisö sai mitä oli tilannut. Hieman yllättävänä vetona ”Likaiset legendat I” nousi illan ohjelmistossa alkupään kappaleeksi. Mutta mitäpä siitä.

Varsinaisen setin saivatkin sitten lopettaa ”Särkyvää” ja ”Kuorotyttö”. Ja kun kerran yleisö pyytämällä pyysi, niin encore kappaleina soivat vielä ”Ihmisen poika”, ”Rakkaus on lumivalkoinen” ja ”Ei rakkaus kuole milloinkaan”.

Ilta oli saatu onnellisesti päätökseen. Puolentoista tuhatta katsojaa vaikuttivat hyvinkin tyytyväisiltä illan tarjontaan. He poistuivat tahoilleen. Paikalle jäivät vain paikkoja putsaavat järjestäjät ja tavaroita keräilevät tekniikan edustajat. Tavarat vain kipin kapin paikoilleen ja majoitukseen mars. Tänään pää kaatuu tyynyyn Kajaanissa.


21.7. Jyväskylä, SuomiPopFestival

”On se kun festivaaleilla ei saa enää makkaraa!!” Jylhä pohjalainen ääni jylisi. Äänestä kuului maisema, jossa avaran sinisen taivaan alla purjehtivat kumpupilvet. Niiden alla lempeässä kesäisessä tuulessa lainehti tuleentuvat ohravainiot. Vainioiden takana virtasi hiljalleen joki, jonka uoma oli aikojen saatossa hakeutunut juuri tuohon. Jossain syvällä Hämeessä oli joen synty. Tässä se oli nyt, penkkojensa välissä.

Joen penkkaa pitkin asteli savisilla saappaillaan jäntevän oloinen mies. Mies oli verhonnut työtä tehneen yläruumiinsa Jussi-paitaan. Paidan kyynärpäät olivat rispaantuneet reille, jotain pirtin pimeässä nurkassa olivat parsineet kasaan erivärisillä langoilla vanhan isun paljon kokeneet kädet. Mies, jonka vaalea tukka harotti, kasvojen iho oli kuin santapaperilla raavittua asteli marssimiseen tottuneilla jaloillaan pitkin askelin kohti katsojaa. Vyöllä roikkui oikea kauhavalainen, joka keinui määrätietoisten askelten tahdissa eteen ja taakse.


Viimein pysähtyvät mustien sarkahousujen verhoamat jalat katsojan eteen. Luojan luoma  imettäjänsä harmaannuttanut katsoi syvän sinisillä silmillään suoraan jonnekin, missä pelko asuu. Monet harmit kantajalleen aiheuttanut puristeli nyrkkejään aivan huomaamatta.

Kasvojen lihakset jännittivät hampaat yhteen. Viimein nousi käsi nyrkissä näyttäen rystyset, jotka niin useasti olivat jonkun kanssaeläjän nahkaan iskun etunenässä törmänneet. Miehen suu aukesi ja muutaman katkeransuolaisen pisaran saattelemana ilmoille tulvahti kaiken kertova purkaus.

”RISTUS!!!! NY MENÖÖ HERMOT TUOHO TOUHUHUN!!!”

Tällainen kuva syntyi, kun kertoi SuomiPopFestivalin eräs järjestäjä mielipiteensä, kun miehen backstagella tapasimme. Ei saa makkaraa. Promoottorin jaloissa oli grilli, jossa noita herkkupaloja oli valmistumassa. Äänessä oli paljon edellä mainitun kaltaista tuskaa.
Yritettiin kätten paiskausten ohessa sanoa, että etkös sinä ole täällä se herra ja hidalgo. Kai sinulla nyt jotain sananvaltaa on näissä kekkereissä. Kertoi vain, ettei ihan kaikkeen viitsisi puuttua, joten oli ostanut omansa. No… niin tai näin, me suuntasimme ruokailuun. Oikeaa ruokaa runsailla lisukkeilla oli tarjolla. Mahtavaa.

Aamulla oli matkaaja avannut silmänsä, ja kun aika ja paikka yhtälö oli orientoitunut päässä kirkkaaksi kuvaksi oli todennut olevansa Kajaanissa ja pään paikallisen hotellin tyynyllä. Juuri siinä mihin sen oli illalla jättänyt. Joten pisut pesut ja murkinalle mars.

Aamupalaa nautittiin samaan aikaan itsensä mr suomiviihteen eli Dannyn kanssa. Paljon on miehen uraan mahtunut, eikä toista vastaavaa enää tule. Niin merkittävä on Dannyn rooli suomalaisen viihteen saralla.

Ja taasen oli kutsunut tie. Nyt ei pyytänyt tie pitämään kiirettä. Aikaa oli, joten keskiviiva sai kaikessa rauhassa vilkkua jopa flegmaattiseen tahtiin. Oli jopa aikaa pysähdellä katselemaan paikkoja. Ei ollut esiintyjällä kiire, eikä taustajoukoilla. Vielä.

Matka taittui ja viimein oltiin perillä. Ja millä vastaanotolla. Aivan mahtavalla asenteella oli järjestysnainen opastamassa ja toivottamassa tervetulleeksi. Nousi oikein tunnelma huippuun ja hymy levisi naamoille. Ei muuta kuin ilmoittautumaan järjestäjille.

Lavalla osaamistaan esitteli Happoradio. Jukka Pojan tekniikka kasaili tavaroitaan lavan takana. Harmittavasti Kauko Röyhkä & Narttu oli jo settinsä heittänyt, kun paikalle päästiin. Kuluvan kesän ehdottomasti mielenkiintoisin veto Röyhkän ja Nartun comeback turnee. Ainahan näin vain käy.

Ja taas alkoi odottaminen. Valitettavasti festarin aikataulu on luotu niin tiukaksi, ettei yhtään löysää aikaa ole. Varsinkin kun Happoradion kamojen ja bussin poistuminen lavan takaa tuntuu venyvän. Ei mikään helppo kasa heillä purkaa ja koota.

Samoin on Jukka Pojan kamojen laita. Ei voi muuta kuin pistää taas juoksuksi, kunhan ensin vaihtovälikkö vapautui. Ja sama show lavalle vaihdon aikana. Hirveisiin virheisiin ei ole varaa jos meinataan saada bändi ajoissa lavalle. Ja hikihän siinä tuli.

Erikoiseksi illan keikan tekee se, että soittoaikaa on kokonaisuudessaan vain tunti. Varsinkin kun bändin normaalit soittoajat ovat jossain 75 – 90 minuutin välillä. Ei muuta kuin höpinää tötteröihin. Tai pöhinää. ”Vie mut minne vaan”, ”Tie sydämeeni” ja ”Niin paljon me teihin luotettiin” aloittivat illan osaltamme. Uusista kappaleista ”Pelko ja rakkaus” sai vuoronsa illan tiimellyksessä. Liian nopeasti koitti kuitenkin aika jolloin paikallinen lavamanageri oli näyttämässä soittoajan hupenemista. Loppuun vielä ”Tia Maria” ja ”Rakkaus on lumivalkoinen” ja ilta oli osaltamme.

Äkkiä alta pois. Eput odottivat vuoroaan ja yleisö odotti Eppuja. Tavarat taas kerran kyytiin ja kotia päin kikkaileen. Ehdittiin jopa livistää paikalta ennen päätösbändin soiton alkamista.
Onneksi välillä oli tällainen hieman kevyempi viikonloppu. Ja kotiinkin pääsi ajoissa. Joskus näinkin, ettei aina kilpailla Aamulehden kanssa kotiin tulosta.


Jatkuu tuonnempana