VIHDOINKIN JOTAIN TAPAHTUMIA!!!

Hellou kaikki äidin pikku palleroiset!

Siitä onkin aikaa kun täällä viimeksi turinoitiin... Noh...

ÄLKÄÄ IKINÄ, IKINÄ!!!, Säilyttäkö ulkoista kovalevyä reissukassissanne niin, että sen USB-piuha on kiinnitettynä. Nimittäin saattaa lähteä se USB-portti irti ja vaurioittaa korttia sisällä. 

Siitä menee hermot, kun kaikkea tärkeää on säilöttynä sinne sisälle ja järjetön mieliharmi tulee myös uusien osien etsimisessä ja tiedostojen pelastamisessa.

Toimittaja toimi näin ja nyt ollaan tässä. Tapahtuma päivitykset jatkuvat Ultimaken elektroniikka nerojen pelastavien toimien jälkeen tuolta viime syksyiseltä Pelko ja Rakkaus kiertueelta.

Anteeksi

Toimittaja

HÄRKÄVIIKOT!!

24.10. MIKAELI, Mikkeli

Ja sitten olisi edessä pienoiset härkäviikot. Meinaan nyt puskee kilometrejä mittariin ja kellosta loppuu aika. Kaksi seuraavaa viikkoa ollaan kyllä niin aktiivisesti tien päällä, että ei mitään. Kahdeksan esiintymistilaisuutta on saatu mahtumaan näihin kahteen viikkoon.

Mutta eipä auta valittaa. Nopea vilkaisu kalenteriin jossa on kirjoitettuna Mikkeli ja Mikaeli. Mikäpä siinä, sehän passaa vallan mainiosti. Mikaeli on vallan mukava paikka tehdä sekin keikkaa. Lastauslaiturilta pääsee suoraan lavalle ja tilaa on. Joten tielle !!

Matkalla juteltiin jonninjoutavia taas kerran. Kilometri kilometriltä määränpää lähestyi, kunnes oltiin tutussa ja turvallisessa Mikaelissa. Sitten vaan luukut auki ja tavarat ulos.

Paikalla oli myös talonmiehenä toimiva Kotiteollisuus-yliopiston tutkija Pete. 

Kotiteollisuuden monitorimiksaajana toimiva huippu tyyppi. Siis ei Mikaelin talon mies vaan talonmies. Siis niin kuin salin tekniikasta vastaava. Ja ei huipputyyppi vaan huippu tyyppi. Siis niin kuin mukava heppu.

Jälleen kerran taas askareisiin. Kuorma-auto ja bussin perä tyhjiksi ja tavarat paikoilleen. Vai onko turhaa puhua tavaroiden paikoilleen laittamisesta, kun niitä rahdataan ympäri Suomea ja kasaillaan eri paikkoihin. Sitä oikeaa paikkaa kun näin levottomille laitteille ei pysty määrittämään.

Eli tavarat sovituille sijainneille keikan ajaksi. Ja ruokailuun. Ruokailussa sitten huomattiin, että joku pentele oli siirtänyt Mikaelin konserttitaloa tuollaiset 2,5 cm viime käynnistä. Sitä siinä porukalla harmiteltiin.

Harmi vaihtui kuitenkin nopeasti riemuun kun oli aika käynnistää soundcheck. Soittajien sormet vaan vikkelään notkeiksi ja oikean kuuloiset äänet korvamonitoreihin ja yleisön suuntaan.

Nopeat kahvit vielä Café Konden herkkujen ääressä. Ilta olisi valmiina alkamaan. Tervetuloa nauttimaan illan musiikillisesta annista.

Ensimmäinen setti käyntiin. Intro pyörimään ja aloitustrio lavalle. Kilvan kipittivät lavalle Mikko, Jaska ja Olli. Tosin vasta kun Konde oli antanut luvan. Kun Konde on paiskannut soittajalle käden ja toivottanut hyvää keikkaa, saa lavalle marssia. Tämä on traditio. Ja pojathan marssivat täydellä innolla.

Totuttuun tapaan hempeili tämä kolmikko kahden biisin ajan lavalla. Toiseen kappaleeseen liittyy mukaan myös taustalaulajista joko Annika tai Miina hieman duetoimaan. Ja sitten lavalle marssii loppu porukka ja illan antia aloitettiin pikku hiljaa kasvattamaan. Välillä Olli hyppää pois lauluvastuusta ja ääneen pääsee Juki. 

 

Kun Juki oli laulanut osuutensa, oli jälleen Ollin vuoro. Setissä seuraavana kappaleena kuultiin suomalaisen miehen rakkauden tunnustus perheelleen. Ollin säveltämä ja Hanhiniemen Paulin sanoittama herkkä ”Voin luopuu mistä vaan”. Kertomus miehestä joka raskaan päivän jälkeen saapuu kotiin ja katsoo siellä nukkuvaa perhettään ja on onnellinen.

Onneksi sentään jotain positiivista tunnettakin johonkin väliin, kappaleiden sanoma kun tahtoo olla enemmän sitä surua ja murhetta. Mutta kiertueen tarkoitushan on ollut tuoda esiin vahvoja tunteita.

Kun Mikkelin vapaalle kansalle oli tarjoiltu musiikillista surua ja murhetta, oli aika kerätä tavarat kasaan ja suunnata majoitukseen. Paikallisen hotellin pahnoille sai tänään kallistaa päänsä. Huomenna olisi taas päivä uusi.

25.10. SAVONLINNASALI, Savonlinna

Niin se lähtee tämäkin päivä käyntiin toisten joukossa. Peilistä tuijottaa edelleen sama vanha ja tuttu naama. Silmänaluset vain tahtovat tummua samaan tapaan kuin illat syksyn edetessä. No, toivottavasti keväällä sitten taas vaalenee, kun valoa riittää.

Taas kokoonnutaan kasseinemme aamiaiselle, joka nokitaan naamariin mahdollisimman nopeasti. Ja perisuomalaiseen tyyliin syvän hiljaisuuden vallitessa. Tielle kun on jouduttava. Matka ei tänään ole pitkä, sillä kohteena on läheinen Savonlinna ja sinne ei matkaa kerry juuri mitään. Juuri kun kone lämpiää, ollaankin jo kohteessa.

Matkalla ehditään kyllä ihmettelemään kahtakin asiaa: ensinnäkin Mikkelissä on liikenneympyrä, jonka keskelle on kasattu sellainen rautakehä. Arvuuteltiin siinä, että mitähän tuo tilateos esittää. Ratkaisuun ei päästä, mutta huomataan samalla, että tuollaisia tilataideteoksia on muuten ympäri Suomea juuri noissa liikenneympyröissä. Ja kaikki ruosteisia. Mikäs ihmeen juttu tämä nyt on. Pitäisikö ne oikein kartoittaa ja tehdä sellainen kuvakirja, ruosteiset rautamonumentit maamme liikenneympyröissä? Saisikohan siihen oikekn apurahaa?

Toinen keskustelun aihe syntyy matkan loppupäässä. Savonlinnaan on jo jonkin aikaa tehty ohitustietä. Arvuutellaan, että koskahan matkan voi tehdä Savonlinnan ohi, ei läpi. Saapa nähdä. Porukalla lyödään veikkaukset pystyyn ja laitetaan odottamaan sinne bussin uumeniin haudattuun ”veikkaukset”-laatikkoon. Mutta vielä joudutaan ajamaan Savonlinnan läpi, jotta päästään sinne konserttitalolle.

Popparit taas kerran pois jaloista pyörimästä hotellille ja laatikko-osasto hommiin. Paikalla onkin jo tuttuja aiemmilta kiertueilta. Savonlinnasalissa on vierailtu aiemmilla konserttitalokiertueilla tasaisesti. Tuttu talo ja tuttu Jarmo ovat vastassa. Pikainen kuorma-auton purku ja tavarat paikoilleen. Nythän tämä alkaa jo sujua ilman suurempia harmeja. Kasaaminen sujuu jopa niinkin rivakasti, että teknisellä osastolla on hetki aikaa hengähtää ennen ruokailua kellarissa olevassa takahuoneessa.

Aperitiiviksi nautitaan hieman rakkaudella meille keitettyä kahvia ja sitten onkin aika marssia ruokailuun.

Hanhenmarssia jolkotteli porukka eineelle. Jonkinlaisesta puoli-ihmeestä voidaan puhua, sillä Konde johdatti porukan ruokailuun vetten päällä kävellen. Ei tosin samalla tavalla  kuin Isossa kirjassa Genesaretinjärvellä. Olivat nimittäin paikalliset rakentaneet Koululahden ylitse sellaisen kävelysillan. On se savolainen vaan eri epeli, kun vesistöjä näin vain ylitellään. Säästyttiin kahden kilometrin jalkapatikasta tällä vissiin.

Ja niin oli kupu ravittu herkullisella broilerin rintafileellä, joka ei tosin kelvannut kaikille. Eräällä meistä kun on nimittäin kana-allergia. Ovat kuulemma sopineet, ettei hän syö kanaa, eikä nypi kanojen jyviä jos kanat jättävät pomppimatta hänen lautaselleen. On kuulemma myös niin, että liha on sitä syötävämpää mitä enemmän sillä on ollut jalkoja eläissään.

Tästähän sitten virisi väittely, että ovatko kalojen evät niiden jalkoja? Entä mustekalan lonkerot? Aikansa vängättiin taas asiasta, ennekuin saatiin konsensus aikaan ja voitiin laatia komiteamietintö. Julkilausumassamme todettiin, että maistuvin liha on tuhatjalkaisella. Vaikkei meistä kukaan ole niitä maistanut. Myös hämähäkkien ja kärpästen liha on maistuvampaa kuin yhdenkään tuotantoeläimen. Jalkojen määrä ratkaisee.

Tuli kuitenkin aika ottaa jalat alle ja siirtyä takaisin konserttitalolle. Savonlinnasali on kyllä mykistävän kaunis paikka. Osin vanhaa ja osin uutta on yhdistettynä. Suosittelemme vilpittömästi käymään ja kokemaan tuon talon ainutkertaisen hengen.

Soundcheckin jälkeen oli aika hieman vielä vetää happea ja päästää illan yleisö nauttimaan Savonlinnasalin ja Pelko ja rakkaus-kiertueen henkeä.

Bändi lavalle ja menoksi. Ensimmäisen setin loppupuolella esitti bändi suuren hittinsä 90-luvulta. Biisin josta bändin toinen tuleminen alkoi. Ollin pojalle omistettu kappale, joka liikuttaa niin monia mieliä maamme niemillä ja notkoilla, ”Ihmisen poika”. Ollin säveltämä kappale, johon sanoituksen on tehnyt suomalaisen rocklyriikan yksi suurista intellektuelleista, Juice Leskinen. Todella hieno kappale ja kuvaus niistä tunnoista joita suomalaisen miehen sisällä liikkuu, kun oma veri lasketaan käsivarsille ja tuo elämän tabula rasa henkäisee viattomuudessaan. Kappale jonka aikana usein yleisössä vaivihkaa kaivetaan Nessu-pakettia ja huomaamattomasti pyyhkäistään silmäkulmaa kostuttanut kyynel pois.

Ensimmäisen setin loppuun järjestettiin taas yllätys. Lady Yö eli Mikkosen Miina vietti syntymäpäiväänsä, joten bändin johtaja luovutti mikrofonin päivänsankarille. Nyt ei laulettukaan ”Putte Posuun nimipäivä” eikä ”Happy birthday” vaan Miina kiskaisi sydämensä kyllyydestä kappaleen ”Katujen Kuningatar”.

Vuorossa oli pieni tauko jossa saattoi hieman tasailla tunteita ja virkistäytyä ennen konsertin loppupuolta. 

Tunnelman tiivistyessä konserttisalissa ja loppuhuipennuksen aplodien vielä raikuessa hiipi Savonlinnan ylle mystinen kuutamo. Kuu mollotti pilvien takana tehden maisemasta jopa pelottavan näköisen.

Tuossa maisemassa pakattiin tavarat kasaan ripeään tahtiin, sillä nyt oli luvassa jotain spesiaalia.Miinan synttäreiden kunniaksi oli hotellilta varattuna pieni kabinetti porukallemme. Oli aika järjestää pikku palaveri ja juhlistaa päivän sankaria. Myöhään ei tosin voitu riekkua kun huomenna oli kuitenkin taas askarreltavaa.

Aika on armoton vaikka olikin hauskaa. Maaten oli jouduttava, jotta huomenna olisi taas freesinä. Eikä aikaa voi hidastaa. Paitsi suhteellisuusteorian mukaan aika hidastuu suureten massojen äärellä. Ja naisten ikääntymisessä aika pysähtyy 25 vuoteen. Kaikki naisethan viettävät vain 25-vuotisjuhlia. Paitsi Miina joka juhlii 26-vuotisjuhlia.

26.10. LAPPEERANTASALI, Lappeenranta

Eikä tässäkään aamussa ole mitään uutta ja ihmeellistä. Glamour on kaukana kun kulkija vuoteestaan nousee. Ei johdata punainen matto eikä tarjoilla mansikoita ja shamppanjaa. Puuro lautaselle ja hieman muuta toiselle. Huuhtelu tuoremehulla ja perään vielä kuppi kahvia ja kulkija on valmis kohtaamaan maantien.

Lappeenranta hoi, me tulemme.

Matkaa taitetaan pitkin maamme itärajaa. Jopa niin lähellä, että hetkellisesti saavutetaan näköyhteys suureen ja mahtavaan itänaapuriin. Porukkamme nestori kertoo mielenkiintoisen jutun muinaiselta kahdeksankymmenluvulta. Mies matkasi maassamme tuolloin Juce Leskinen Grand Slam -orkesterin kanssa. Olivat olleet tuolloin jollain keikkareissulla ja kyydissä oli ollut myös Mr. Peter James. Peter on legendaarinen äänittäjä Englannista Abbey Road Studioilta. Tuolla studiolla ovat levyjään nauhoittaneet niin The Beatles kuin Pink Floydkin. Ja ainakin todellisen instituution eli Pink Floydin ”Dark Side Of The Moonin” tekijöistä löytyy Peter James.

Juice Leskinen Grand Slam -yhtye nauhoitti debyyttialbuminsa ”Sivilisaatio” tuossa musiikkimaaliman ehkä institutionaalisimmassa studiossa ja tutustuivat siellä tähän mieheen. Jotenkin sitten kävi Peterille kutsu saapua Suomeen keikkareissuille ja matkaa tehtiin valtatietä 6 pitkin. Sattumoisin tuo tielinja menee niin läheltä valtakunnan rajaa, että Parikkalassa on kohta josta näkyy erään järven yli naapurimaahan. Naapurimaamme on tuonne pystyttänyt vartiotornin, joka asiaan tottumattomalle on aina hieman sykähdyttävä näkymä. Vielä kun muistetaan, että 80-luvulla itärajan takana komentoa piti Neuvostoliitto ja elettiin kylmän sodan aikaa, oli kokemus länsiliittoutumaan kuuluneelle Peter Jamesille ehkä vieläkin sykähdyttävämpi kuin meille nykyään. Joka tapauksessa pelokkaaksi oli mies mennyt ja pyytänyt, että hänet pois paikalta vietäisiin. Nykyäänkin tuo vartiotorni vielä oikeasta paikasta näkyy hyvin ja sitä näkyä siinä ihailtiin. Kertoilipa tuo tekniikan nestorimme paljon muitakin juttuja matkalla menneiltä ajoilta. Varsinkin ajoista Eppu Normaali -yhtyeen tekniikassa. Muisteli menneitä keikkapaikkoja ja vierailuja niissä. Joskus matkaa tehtiin jopa lentokoneella.

Matkalla seurattiin myös sääennusteita. Ja rekkojen keulia. Viimeinkin maahamme saadaan lumipeite. Lähtee maamme muuttumaan vain vitivalkoiseksi väärästä suunnasta, kun etelästä alkaa lumen verho peittämään luontoa. Eikös se perinteisesti pitäisi tulla tuolta pohjoisesta? Lumisadealue nyt vain leviää tällä kertaa Suomenlahden yltä, ei voi mitään.

Intiaanimerkkinä matkalla nähdään lumessa olevia rekkojen keulia. Jossain tulee lunta ja paljon. Osamme mekin saamme kyllä niskaan, sillä Lappeenrannassa lumisade alkaa. Alkakoot, sillä me tyhjäämme kuorma-auton ja aloitamme työstämisen. Ennakolta oli muisteltu Lappeenrantasalin sisään roudauksen olevan näistä paikoista pahin, mutta paikalle päästyämme huomaamme, että sinne on rakennettu ramppi joka nopeuttaa hommaa noin tunnilla. Ei portaita pitkin kantamista eikä pitkää hissikierrosta. Hienoa. Tavarat vain uutta ramppia pitkin paikoilleen lavalle ja kasaan. Yhtäkkiä ollaankin tunnin verran etuajassa. No, se ei haittaa, joskus näinkin.

Siispä show pystyyn ja nauttimaan hieman apetta. Suurperhe kokoontuu taas yhteen ruokailuun vaihtamaan päivän kuulumisia. Niin kuin niitä nyt ei tiedettäisi, kun aamusta yhdessä liikkeelle lähdettiin. Mutta kuitenkin.

Konde oli tilannut paikalle oikein maittavan lasagnekattauksen. Meinais oikein mennä mähkimiseksi, mutta onneksi jokin järjen ääni kuitenkin toppuutti sen verran ettei tullut ähkyä. Toimintakyky pitää kuitenkin säilyttää vielä jonkin aikaa. Ei voi oikaista ruuanperäisille sillä Lappeenrannan ilta odotti viihdyttäjää.

Eli ei muuta kuin äänenkoeistukseen koko porukka. Ja heti perään hieman juhlavampaa päälle sillä kuhina ovien takana oli yltymässä. Yleisö odotti sisään pääsyä. Eipä siis muuta kuin intro soimaan ja bändi lauteille.

Ensimmäisen setin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultiin Jussi Hakulisen tekemä pysähdyttävä ”Raunioilla”. Taisi olla ensimmäisiä kappaleita mitä Jussi toimitti, kun Ollin kanssa 90-luvun alussa alkoivat välirikkoaan selvittelemään. Hieno ja kaunis tarina kadonneesta rakkaudesta. Tarina joka on nivottu pienen kaupungin raunioitumiseen. Ja toiveeseen jostain paremmasta.

Pienoisen hengähdystauon aikana piipahdettiin nopsaan ulkosalla tiedustelemassa lumen tuloa. Ja tulihan sitä. Nyt maa oli peittynyt valkeaa vaippaansa. Hiljalleen leijuivat isot hiutaleet alas tuohon Lappeenrannan rakennustaiteen monumenttiin ja sen alatasolle. Vain yksinäinen talonmies teki pyyteetöntä työtään ja antoi luudan lakaista lumia sivuun kulkureitiltä.

Jotain tuttua oli tuossa hahmossa ja tarkempi analyysi näkö- ja kuulohavainnoista osoitti että kyseessä oli Konde. Juvan lahja suomalaiselle kevyelle musiikille. Moniosaaja viihdebisneksessä. Ja ennen kaikkea tekijä. Pyyteettömästi nappasi harjan käsiin ja lakaisi luoville nuorille kulkureitin konsertin lopuksi konserttisalista kuorma-autolle.

Kun toinen osuus oli saatu päätökseen, oli aika nykäistä tavarat kasaan. Jos oli uuden rampin ansiosta sisääntulo ollut nopea, oli salista poislähteminen myös nopea suoritus. Tai ainakin tunnin verran nopeampi. Siinähän ehti vaikka ottamaan hieman velkoja kiinni hotellin pahnoilla.

Jotenkin oli jouluinen tunnelma. Vasta satava ja puhdas lumi sen tekee. Vielä ei edes syö miestä jatsin lailla tämä hangessa tarpominen. Sekin aika kohta tulee kyllä. Mutta täytyy nauttia nyt tästä ensilumen kokemuksesta.

” ja tuntea kun lumi peittää maan…”

27.10. CARELIASALI, Joensuu

”Oon juuri tänne tullut ja taas jo lähdössä…” soi päässä kun paiskoi aamulla tavaroitaan rähinäreppuun hotellihuoneessa. Että osaakin olla osuva teksti kohta tähän hetkeen tuli mietittyä.

Se on nyt ollut hetken aikaa setissä mukana tämä uusi kappale jolla myöhemmin syksyllä bändi osallistuu Syksyn sävel -kilpailuun. ”En pysy missään siksi, että pitäis pysyä” tuli hymisteltyä matkalla aamupalalle. Voiko ihanammin päivä enää alkaa??? Voi tietysti, mutta eteenpäin oli eläväisen mieli. Ennakolta oli säädetty kalenteriin teksti, että Joensuussa pitäisi olla päivän mittaan Pelon ja rakkauden sanomaa levittämässä. Joten huttu huuleen ja baanalle mars. Samaa reittiä kun eilen ajelemaan. Nyt vain nokka kohden pohjoista.

Karjalaulukunnaita taivallettaessa kiinnittyi huomiomme taas lumipeitteeseen.

Paradoksaalista oli edelleen, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä vähemmän oli lunta. Tolosenmäellä kaffepaussilla katseltiin että eipä lunta ole enää kuin väriksi tienreunoilla. Näin ne sitten menee luonnoilmiöt joskus.

Toisenlainenkin luonnonilmiö havaittiin Tolosenmäellä. Nimittäin harmaa salama. Ja sellainen joka iskee vaakasuoraan. Maanpinnankorkeudella. Matkatessamme takaamme sellainen iski.

Tuosta luonnonilmiöstä järkyttyneenä saavuimme Joensuuhun. Tutuille mestoille mutta silti niin uusille. Aiemmilla Joensuun vierailuilla ollaan konsertoitu suurella ja mahtavalla Joensuu Areenalla. Nyt konsertti tapahtuu huomattavasti pienemmässä mittakaavassa ja intiimimmin Carelia-salissa Yliopistonkadun toisella puolella.

Eipä muuta kuin taas kerran tavarat paikoilleen ja kaikki valmiiksi. Nyt oli vuorossa tämän viikon viimeinen rypistys.

Pitkin päivää oltiin porukalla ihmetelty tuotemyyntimme ladyn eli Horrorin käyttäytymistä. Huomattavilla ylikierroksilla tuntui käytävän ja murahteli ja karjahteli itsekseen koko ajan.

Käytös vain paheni pahenemistaan mitä lähemmäs ruokailun hetki tuli. Pitkään luultiin, että nyt on mennyt vain verensokeri alas. Olisiko jäänyt aamupala syömättä. Mutta kun viimein ovet aukenivat oli kuin taivaan portit olisivat auenneet Horrorille.

Ruokalistalla oli nimittäin uunimakkaraa. Voi että sitä riemua. Ja piimää. Järjettömän makkaralastin kanssa huojui Horrori pöytään. Mukana oli myös saavillinen perunamuusia. Sekä lasitolkulla kylmää ja ravitsevaa piimää. Niitä alkoi sitten tunkea kitusiinsa hän kuin vanhan sanonnan mukaan ”hullu puuroa”.

Ja mikä oli muiden mielestä hieman outoa, nautti Horrori ruokajuomansa voimakkaasti ryystäen. Järjetön ryysh-ääni vain lähti kun piimä siirtyi lasista ruuansulatuskanavaan. Ja millä tyylillä. Jotenkin onnistui hän pitämään juomalasin täysin pystysuorassa asennossa toimituksen aikana. Alahuulensa asetti lasin alareunalle ja ylähuulensa kiepautti lasin yläreunan yli. Voimakkaalla imulla lähti piimä virtaamaan lasin reunaa pitkin kohden suuvärkkiä.

No sekin siedettiin sillä porukassa tiedettiin, että ruokailu olisi kohta ohitse. Ja ruuan perään täytyi kipittää aina äänenpaineentarkistukseen. Ja kun oikeat tasot on löydetty, on aika vaihtaa päälle parempaa ja päästää illan yleisö sisään. Ja sitten vain konsertti käyntiin kellon osoittaessa ennalta sovittua aikaa. Joensuu, olkaa hyvät! Pelko ja rakkaus 2012.

Ensimmäisen setin toiseksi viimeisenä kappaleena kuultiin Jussi Hakulisen säveltämä ja sanoittama ”Yhden yön tarinat”. 2003 vuoden konserttitalokiertueen nimikappale. Kertomus kuinka eletään yhden kortin varassa ja kaikki on katkolla. Mistään ei meinaa tulla mitään ja elämä on varsinaista selviytymistaistelua.

Keikka ei ollutkaan mitään selviytymistaistelua. Hommahan kulkee kuin hirvi ryteikössä. Bändi loistaa ja tekniikan toiminta alkaa soljumaan kuin keväinen puro pitkin uomaansa. Tavarat liikkuvat ja ääni kulkee.

Tuli kuitenkin aika kiittää Pohjois-Karjalan villiä ja vapaata kansaa. Illan anti oli ohitse. Nyt vain rip rap tavarat kasaan ja yöpuulle.

Paikallinen puuhamies Tietäväinen oli järjestänyt ohjelmaa paikalliseen ravitsemusliikkeeseen, jonne kutsu kävi. Mutta kun ei jaksa, niin ei jaksa. Huomenna on kuitenkin edessä ajomatka kotiin ja kaksi päivää vapaata ennen kuin toinen härkäviikko starttaa. Pakko oli kieltäytyä kohteliaasti Tietäväisen bakkanaaleista ja siirtyä unimaailmaan. Ehtiihän sitä joskus muulloin, toivottavasti.

28.10. Matkapäivä

Härkäviikkojen ensimmäinen rykäisy oli ohitse. Aamulla aivot hieman raksuttivat tyhjää, etsien oikeaa paikkaa missä matkamies aamunsa kohtasi. Pienoisen ajatustyön jälkeen tuli mieleen, että Joensuussahan tässä ollaan.

Kummasti alkaa ranteita pakottamaan ja silmäluomet painamaan. Meinaa näet tulla sen verran aina vetopäivälle mittaa. Ja peilihän ei valehtele. Kovin on naaman päälle käyvää hommaa, tuli hammaspyykkiä hoidellessa todettua.

Sitten aamiaisen kautta bussille ja kotimatkalle. Päivännäöllä on hieman mukavampi matkustaa. Katsella samalla hieman kuinka talvi tekee tuloaan ja miten ensimerkiksi kesäisin keikkapaikkana toiminut Tulenliekki on nyt jotenkin kuoreensa vetäytyneen oloinen. Luonto on nyt todellakin vetäytynyt kuoreensa odottamaan. Saapuu sitten joskus keväällä taasen seuraamme.

Matkalla tuli mietittyä, mitä tässä rypistyksessä tuli tehtyä ja mitä jäi tekemättä. Pienoisen hymynkareen suupieliin sai muisto Miinan ilmeestä Savonlinnassa, kun Olli spiikissään onnitteli päivän sankaria ja pyysi tätä laulamaan ”Katujen kuningattaren”.

”Katujen kuningatar” on tullut aikoinaan bändin ohjelmistoon Frogleyn mukana. Frogley lauloi ennen Yöhön liittymistä Skädämissä, jonka biisi tuo hienon hieno voimaballadi on. Mr Rockheart on sen sanoittanut ja yhdessä Frogleyn kanssa säveltänyt. Frogley kappaletta lauloi Yössä ollessaan ja nyt siitä on tullut Miinan bravuuri. Ja hienostihan Miina sen vetää. Katsokaa vaikka ”Kiitos ja kunnia - 30 vuotta Likaisia legendoja” dvd:ltä. Helsingissähän Olli tiputti varsinaisen pommin täpötäyden Hartwall-areenan lavalla. Spiikkasi vain Miinan laulamaan kappaleen, kunnianosoituksena. Ja Miinahan lauloi. Ja Miina lauloi myös nyt. Se vain, että aina hän yllättyy tuosta tempusta yhtä paljon. Saa nähdä miten jatkossa.

Mutta nyt ensin kotiin niin sanotusti laskemaan kakaroita, ovatko ne lisääntyneet reissun aikana. Kohtahan tässä saa taas lähteä uudelle reissulle.

31.10. MUSIIKKIKESKUS, Kuopio

Talvikin sitten tuli. Saa nähdä kuinka pitkään tämä lumi pysyy maassa. Ainakin vielä sitä näyttää olevan. Ja tulipa matkalla vastaan vuoden ensimmäinen aura-autokin. Se on talvi nyt, tuumittiin kun Tampereelta matkaan jouduttiin.

Ja matkan oli jouduttava, sillä savolaiset halusivat iltaansa viihdykettä. Ja sitä meillä oli tarjolla, joten matkaan veljet. Niin ja ne sisaretkin kyllä otettiin joukkoon tummaan.

Joten jotokselle vaan koko konkkaronkka. Matkaa oli taas kerran taitettavana ihan tarpeeksi ja kiirekin meinasi tulla. Puoliltapäivin kun piti olla perillä Kuopiossa. Aamuvarhaisella kävi bussin ovi Telakalla tiiviisti, kun väkeä lompsi sisään. Pipot kaikilla syvällä päässä.

Mitä pohjoisemmaksi tultiin, sitä enemmän rupesi sitä lumen touhua olemaan. Ja jossain Jyväskylän takana ajeli sitten tämä vuoden ensimmäinen aura-auto vastaan. Hyvä niin, sillä tästä kai tämä talvi alkaa.

Pohdittiin taas kerran porukalla, että miten se talvi pääsee aina yllättämään autoilijat? Eikö se nyt jo pitäisi olla selvää, että maamme on pohjoisella pallonpuoliskolla. Täällähän sitä ollaan oltu jo satojatuhansia vuosia kuudennenkymmenennen ja seitsemännennenkymmenennen leveyspiirin välissä. Ja kun nyt tiedetään, että aikajärjestelmämme perustana on kalenteri. Ja kalenteri voidaan jakaa neljään yhtä pitkään pätkään. On kesä, syksy, talvi ja kevät. Nämä sitten seuraavat aina toisiaan eli syntyy vuoden kierto.

Ilmasto-olosuhteet sitten taas osuvat pääsääntöisesti aina näihin niin kutsuttuihin vuodenaikoihin. Totta kai pientä liukumaa on aina, mutta harvemmin heinäkuussa on 30 astetta pakkasta ja tammikuussa taas 30 astetta hellettä.

Eli, jos tiedetään että kesän jälkeen tulee syksy ja syksyn jälkeen tulee talvi, ja kun huomioidaan vielä nämä keliliukumat +/- 1,5 kuukautta, niin miten talvi voi yllättää autoilijat?? 

Perillä huomattiin sitten taas, että ei aina saa sillain kohtuudella. Joko ollaan ilman, tai sitten sitä tulee niin että ei lopu. Ja nyt ei puhuta mistään kaksimielisyyksistä. Lunta tässä nimittäin aikamme kaipailtiin ja kun Kuopioon päästiin niin sitähän sitten oli. Ei meinaan meinannut millään saada raskaanliikenteen kulkuneuvoja parkkiin kaiken lumentulon tieltä. Renkaat löivät vain sutturaa minkä ehtivät kun autoja siirreltiin.

No jotenkin siitäkin selvittiin ja tavarat paikoillensa aseteltiin. Kun komerot ja lamput olivat sijoillaan löysivät piuhat paikkansa ja katsokaa, tuli ääni ja tuli valo. Oli aika yleisön valloittaa talo.

Ensimmäisen osuuden viimeisenä kappaleena kuultiin uuden levyn nimikappale ”Pelko ja rakkaus”. Viime kesänä soittoon tullut kappale. Petri Somerin säveltämä ja Eija Hinkkalan sanoittama kappale jossa kaksi suurta tunnetta kohtaavat. Somerin Petrihän on tullut tunnetuksi The Giant Leap yhtyeen kosketinsoittajana, pianovirtuoosina ja säveltäjänä. Kolme kappaletta uudella levyllä on syntyjään Petrin sävelkynästä.

Sanat näihin Petrin säveltämiin kappaleisiin on tehnyt Pohjanmaan lahja Eija Hinkkala. Monessa liemessä keitetty sanasiiri. Niin sanasepoksi ei voi kutsua, kun hän on nainen, niin olkoon sitten sanasiiri. Kuitenkin erittäin vahva kuvaus kahdesta voimakkaasta tunteesta ja kasvutarinasta.

Oli tullut aika päästää yleisö hieman jaloittelemaan ja vaihdattaa poppareille hieman kuosia. Nimittäin menevämpää asustetta päälle, sillä toisessa setissä rävähtää.

Atomikellon tarkasti komensi Konde bändin lauteille ja pikkulauantai Savossa sai jatkoa. Illan tiimellys kiihtyi kiihtymistään ja kaikki näyttivät viihtyvän, yleisö katsomossa ja bändi lauteilla. Toki tietysti tekniikanväki esitti kärsivää, mutta esityksen takana oli tiukka keskittyminen olennaiseen, eli keikan läpi viemiseen.

Ja kun illan musiikillinen anti oli ohitse oli tekniikalla vielä hieman kirittävää. Tavarat piti puskea tuulen ja tuiskun läpi vielä kuljetusvälineisiin. Jahka ne saataisiin kaiken lumipöperön keskellä ajettua oikein lastauslaituriin.

Onnistuihan se jotenkin ja luukutkin saatiin kunnialla kiinni. Nyt kiireen vilkkaa vielä hotelliin ja unten maille. Härkäviikkojen toinen osuus oli alkanut.

1.11. RAAHESALI, Raahe

Aamiaisella hilpeyttä aiheutti porukkamme huonopolvisimman vuodatus. Tämän uroon polvet kun ovat aikoinaan jalkapallomaalivahdin uran aikana saaneet sen verran iskuja, että eivät meinaa aina nykyään ilman mitään kommervenkkejä taipuilla.

Kovaan ääneen ihmetteli hän, miten hotellin respasta oli juuri hänelle osattu antaa erilaisin liikuntarajoitteisten apuvälinein varustettu hotellihuone. ”Kui vallan lainkaan osas arvat et tommosii tarvitaan nykyää?”

Sepä se, Sepä se, tuumailtiin kun ravintoaineita kitusiin ahdettiin. Sepä se. Alkoi kuitenkin nimittäin painaa taas kello päälle, joten ihan syvällisiin pohdintoihin asian tiimoilta ei lainkaan ehditty. Oli päästävä tielle, sillä länsirannikko kutsui ja siellä oleva teollisuuskaupunki Raahe.

Pietari Brahe päätti 1649 Suomen kenraalikuvernöörin ominaisuudessa, että pieneksi jääneen Saloisten kauppalan sataman tilalle tehdään uusi satama ja uusi kaupunki. Kaupungin nimi olikin ensin Salon kaupunki, mutta myöhemmin Pietari Brahe nimesi sen Brahestadiksi. Tästä juontaa nimitys Raahe. Kansan suussa näin muodostunut.

Aikaa oli taas poltettavana läpikulkumatkalla maamme läpi, joten ei muuta kuin kehittelemään aktiviteetteja. Nyt oli aikaa kaivaa kassin pohjalta sinne hautautunut lahjus. Pienestä ystävänpalvelusta oli poikinut vastapalvelukseksi saatu Dvd-levy.

Toimittajan ajatuksissa kummitellut dokumenttielokuva Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä. Jostain Youtuben suurista massoista oli silmiin tämä tarttunut ja niitä pätkiä nähtyään alkanut varsinainen hehkutus toimittajan suunnasta. Ystävä sitten ilmeisesti kyllästynyt kuuntelemaan tuota vuodatusta. Joten dvd tulille.

Eräänlainen ennakkoluulo elokuvaa kohtaan kyllä oli, että mahdetaanko tässä asettaa bändin jäsenet jotenkin naurunalaisiksi. Ja jos näin olisi ollut, olisi välittömästi syyllistytty ympäristörikokseen. Kyseinen levy olisi saman tein viskattu bussin ovesta penkkaan.

Bändin taustalla kun on Helsingissä toimiva kehitysvammaisille suunnattu kulttuurityöpaja. Ja bändin jäsenet ovat kaikki tämän toimintakeskuksen väkeä. Mutta elokuva oli niin lämminhenkisesti tehty, vaikka sisälsikin komiikkaa. Komiikka vain oli täysin arkista tilannekomiikkaa ja tapahtumia joita voi sattua ihan kenelle tahansa.

Elokuva oli ja pysyi koneessa koko kestonsa. Aivan loistava dokumentti, ja nimenomaan bändidokumentti. Sellaista se touhu välillä bändiessä on.

Saavuimme sitten Raaheen. Raahessa ei ihan hirveästi ole tullut vierailtua näissä soittohommissa. Raahe on teollisuuskaupunki ja entinen satamakaupunki. 1854 tänne nousivat maihin Krimin sodan mainingeissa englantilaiset ja tuikkasivatkin  laivanveistämöt, tervahovin, pikipolttimon laivoja ja aikas paljon tervaa tuleen. Melko kauas ylettyivät siis Mustanmeren sodan laineet.

Me saavuimme huomattavasti rauhanomaisimmissa merkeissä. Purimme kuormamme ja kasasimme esityksemme Raahesalin uumeniin. Laitteet asetimme paikoillemme ja äänet ja valot testasimme. Ruokailun jälkeen ovet yleisölle avasimme ja tunteiden jakamisen aloitimme.

Vaikka mukanamme on teemana pelko, ei menneen vuosituhannen pelkoa jaettu nyt. Ihan jotain muuta pelon tunnetta.

Tuotemyynnissä tällä kiertueella on mukana uusi tuttavuus, Juhana. Ja Juhanalla riittää pelkoa omasta takaa. Toimii nimittäin Horrorin apurina. Hän kun on Horrorin löytöjä Tammelan kaupunginosasta Tampereelta. Tai Kalevaako se sitten on, mistä Juhana mukaan löydettiin, mene ja tiedä. Varsinainen nero tekemään palindromeja. Hänestä kuullaan vielä sillä saralla, odottakaapa vain. Ja todella mukava heppu. Pitkähermoinenkin, kun kestää Horrorin vouhotuksia.

Tuotemyynti painoi hommaansa ja katsojien kasseihin vilahti jos jonkinlaista kotiin vietävää. Taisipa joku uskalikko laittaa uunituoretta päällekin ennen salin puolelle siirtymistä.

Vielä soitti kello kolmannen kerran ennen konsertin alkua ja oli tullut hetki viimeistenkin paikalle saapuvien kiiruhtaa salin puolelle. Oli aika aloittaa illan musiikillinen ohjelma. Intro soimaan ja bändi lavalle.

Ensimmäinen puoliaika meni kuin yhdessä hujauksessa ohitse. Homma alkaa olemaan varsin hyvin hioutunut. Voisi jopa sanoa, että hioutunut kuin koskenpohjan kivi. Toimii ilman sen suurempia häslinkejä ja kulkee omaan vaihtelevaan tahtiinsa, biisistä riippuen nähkääs.

Kun eka setti oli ohitse, kipitettiin kiireen vilkkaan takahuoneeseen nauttimaan Café Konden antimista. Samaan aikaan yleisö nautiskeli sivistyneesti hieman sasserkakkua ja kahvia.

Toisen setin alkajaisiksi kiskaisi bändi ilmoille kappaleen ”Mustat päivät jäädä saa”. Ollin säveltämä ja Hanhiniemen Paulin sanoittama kappale, joka on niitä harvoja tämän yhtyeen historiassa, jossa on iloinen sanoma. Kevein askelin astellaan kohti kaupungin rautatieasemaa, vastaan rakasta, joka jostain junalla saapuu. Rinnasta kumpuaa rakkauden tunne.

Biisi potkaistaan käyntiin Toikan rumpukompilla, johon yleisö osallistuu taputuksellaan ja muu bändi yhtyy saaden kepeän soitannon aikaan. Kapellimestari Kangasjärvi kaivaa kurtun esiin ja tempaisee kappaleen teeman haitaristaan ilmoille. Ja kaikilla on kivaa.

Iloittelu jatkui aikansa kunnes tuli taas aika kiittää ja kumartaa paikalla olijoita. Oli ilo tarjoilla teille tällaista antia, toivottavasti se sai aikaan tunteita.

Nyt oli kuitenkin aika tunteilla tavarat kasaan ja kiittää talon väkeä. Katsoa vielä, että kaikki tavarat tulivat mukaan ja sulkea ovet. Nyt suunnattiin Ouluun yöksi. Siellä saatiinkin olla pari yötä samoilla pahnoilla nukkumassa. Seuraavana päivänä kun oli vuorossa Oulun Madetoja-salin esiintymistilaisuus.

2.11. MADETOJA-SALI, Oulu

Onneksi olkoon!!

Pitkästä aikaa kunnon unet näillä keikkareissuilla. Viime yönä päästiin suht ajoissa hotelliin, kun Raahesta kotiin karautettiin. Tosin ei kotiin ajettu, vaan kakkoskotiin joka on hotelli. Ja tänä aamuna ei tarvinnut kilpailla kukon kanssa heräämisestä...

Nimittäin nyt ehti hieman pidempään elpyä ennen kuin herätys kello kilkatti armotonta sanomaansa.

Herää!!

Herää!

Herää!!!

Aivan siis viime metreillä nauttimaan Oululaisen hotellin aamupalaa. Ja kun päivän tärkein ateria oli nautittuna tuli huomattua että kyllä nämä hotellien aamiaiset alkavat muistuttaa toisiaan pitkässä juoksussa. Ketjusta tai paikkakunnasta huolimatta.

Lautaselle hieman puuroa, että elimistö saa hiilihydraatteja ja ennen kaikkea kuitua joka edesauttaa ruuansulatuskanavan toimintaa. Toiselle lautaselle kasviksia, koska niistä saa kivennäisaineita ja vitamiineja. Myös juustoa ja lihatuotteita tuli laitettua tälle lautaselle jotta tarvittavat proteiinit ja rasva-aineet saadaan. Samoin vanhan myyntilauseen mukaisesti tuli otettua lautaselle kananmuna. ”Mene munalla töihin” vai miten se nyt oli?

Länsimaisen ruokavalion ongelmakohta, eli ylenpalttinen hiilihydraattien saaminen ehkäistään vähentämällä tarjolla olevan leivän syömistä minimiin ja kahviin ei laiteta sokeria. Eikä maitoa, koska maito on lasten ja vasikoiden juoma. Ja kahvia elimistö jo tällä tottumuksella huutaa kuitenkin. Muuten tulee päänsärky. Ja tutina. Ja paha mieli.

Sitten vain nauttimaan makuelämyksistä. 

Se etu oli, että nyt ei tarvinnut ahtaa aamiaista naamariin roikottaen samalla matkalaukkua toisessa kädessä ja kelloa vilkuillen. Nyt sai palata rauhassa huoneeseen ja katsoa keikkapaikalla tarvittavat tavarat ajatuksella mukaan.

Puolilta päivin karautettiin Oulun Musiikkikeskuksen takapihalle ja avattiin kuljetusvälineiden luukut. Tavarat esiin ja laatikoiden pyörät pyörimään. Kun laatikot oli rullattu sisään alkoi sen päiväinen tavaroiden kasaaminen.

Notkeaan löysivät lamput ja kajarit paikkansa lavalla. Tai oikeastaan lavan reunoilla, sillä varsinaisen lavanpinnan täyttivät erilaiset soittimet ja niiden vahvistimet. Ja kun aika koittaa, laitetaan sinne vielä ne soittajat.

Kun totuttu ja tekniikan sisäistämä kattaus oli paikoillaan, tuli aika nauttia hieman päivällistä. Ennen äänenkoeistusta marssittiin kuin hanhet kohden kaukaloita. Ai että oli taas maittavaa. Ja ennen kaikkea ravitsevaa.

Kaikilla soittajilla ja laulajillakin olivat äänet tallella, mikä äänenpaineen tarkistuksessa huomattiin, joten mikäpä tässä. Kaikki oli valmiina illan esiintymiseen.

Takahuoneessa juonittiin vielä hieman askelkuvioita iltaa varten. Tuli nimittäin ilmi, että kaupungissa viihdetarjontaa jakelivat myös Viikate-orkesteri ja Yölintu-yhtye. Aikamme tuumiittin, että mentäisiinkö katsastamaan orkestereiden keikkakunto. Harmittavasti huomattiin, että raskaamman musiikin yhtye Viikate soitti esityksensä niin aikaisin, että koko porukka ei paikalle ehtisi.

Joten keräsimme halukkaista listan ja päätimme mennä katsastamaan Yölintua. Raskaamman musiikin ystävät tietysti harmistuivat tästä ja päättivät mennä suoraan hotelliin kunhan keikka saataisiin alta pois.

Eli homma käyntiin.

Ulko-ovesta kun paikalle saapuu, havaitsee vierailija ensimmäisenä Horrorin paikalle tuoman supermarketin. Sitkeästi jaksaa hän meidän kanssa kierrellä pitkin maita ja mantuja.

Mutta tottahan on, että Vaasan veri ei vapise. Ja Vaasan lahja maallemme on Horrori. Niin kuin on Klamydiakin. Siis se bändi. Horrori on Vaasasta uinut vesistöjä vastavirtaan kuin ankerias ja päätynyt Tampereelle, mistä käsin hän toimii kaikkien janoisten sankarina.

Hirveän mukava ihminen, varsinkin jos häntä hieman lahjoo makkaralla. Niin ja ristimänimeltään hän on Satu. Jos hänen kanssaan haluaa hyvään ystävyyteen, riittää luottamuksen saamiseksi paketti makkaraa. Siitä hän pitää.

Horror-marketin jälkeen voi konserttivieras täällä Oulussa aistia hieman Musiikkikeskuksen ilmapiiriä ja nauttia samalla hieman virvokkeita paikan ravitsemusliikkeessä.

Kun kello tulee seitsemän ja kodeissa hiljennytään katsomaan seitsemän uutisia, suljetaan salin ovet ja karavaanimme paikalle tuoma konsertti voi alkaa. Me emme pääse katsastamaan niitä seitsemän uutisia kun olemme työntouhussa, mutta onneksi ehdimme nähdä kello kuuden uutiset. Ja näkemättä jäävät myös puoli yhdeksän uutiset ja kymmenen uutiset.

Täytyy siis luottaa siihen, että meidän konsertoidessa pysyy valtakunnassa rauha ja järjestys.

Joten intro pyörimään ja avausketju kentälle. Pelko ja rakkaus on saapunut kaupunkiin.

Toisen setin toisena kappaleena kuultiin ”Laulu rakkaudelle”. Ollin säveltämä ja sanoittama kappale. Tampereen Armonkalliolla on akustisella kitaralla syntynyt tämä suomirockin pikkuklassikko, valtavan rakkaudenpuuskan aikaansaama kappale.

Viimein tuli aika kiittää Oulun vapaata kansaa ja siistiä paikat. Tavarat kasaan kuorma-autoon ja koisimaan. Niin, tai lähtihän osa porukasta katsastamaan Yölinnun keikkakuntoa. Jaska ei ottanut mukaansa Mikon haitaria, vaikka alkuillasta hieman häntä yritettiin puhuttaa siihen hommaan.

Yritettiin nimittäin saada miestä vierailemaan lavalla Tähdessä. Ei suostunut. Sanoi että Simo hoitaa sen homman niin paljon paremmin. Tähän oli tyytyminen, joten saa jäädä näkemättä Yölintu tällä kertaa.

Härkäviikot alkavat olla ohitse. Huomenna vielä kova rypistys valtatietä kahdeksan etelään. Kokkolaan ja Snellman-saliin. Nyt unta kuulaan.

3.11. SNELLMAN-SALI, Kokkola

Ja taas mennään. Totutusti aamupala naamariin ja menoksi. Hienoa tässä päivässä on se, että härkäviikkojen viimeinen rypistys on ohitse. Kokkolan keikan jälkeen pääsee kotiin lataamaan pyykkikoneen ja omaan  tuttuun ja turvalliseen sänkyyn näkemään maailman parhaita unia.

Matkaan siis.

Ja heti alkuun koki kuorma-auto porukkamme pienoisen takaiskun. Kuorma-auto oli nimittäin häviksissä. Tai ei se mitään häviksissä ollut. Musiikkikeskukselta sen hotellille eilen yönä luotsannut heebo ei vain tarpeeksi tarkkasanaisesti osannut kertoa mihin kuorma-auton parkkeerasi.

Aikansa kun kuorma-autotiimi kierteli kasvavaa kehää Oulun kortteleissa ja soitti pari tulikivenkatkuista puhelua parkkeeraajalle, löysivät he onneksi ajoneuvon juuri siitä mihin se eilen oli jätetty. Sattuuhan näitä. Joten Kokkolaan mars!

Kokkola on Vaasan ja Oulun välisellä rannikolla melkeinpä puolessa välissä tuota jotosta. Silloin kun isonkirjan mukaan tuolla Palestiinassa vaikutti länsimaiseen kulttuuriin erittäin voimakkaasti eräs mieshenkilö, oli Kokkolan seutu vielä merenpohjaa.

Joskus 800-luvulla maanpinta sen verran kohosi, että tuleville kokkolalaisille saatiin jalkojen alle tukevaa maata. Lopullisesti kuivin jaloin kokkolalaiset säästyivät joskus 1100-luvulla jolloin vähäinen selänne, jolla kaupunki sijaitsee, nousi merestä.

1300-luvulla sijaitsi paikalla satama, kauppapaikka ja puukirkko. Paikan nimi on ruotsiksi Karleby, joka tarkoittanee talonpoikien paikkaa. Toisena Kokkola-nimen syntytarinana kerrotaan kokkojen eli merikotkien istuskelleen Kokkolanlahden rantakivillä. No, mene ja tiedä, kun itse ei ole paikalla ollut tuolloin katsomassa.

Mutta Kokkolan kylttien mukaan kun ajetaan niin perille päästään. Ja Snellman-sali onkin tuttu paikka vuoden 2007 Valtakunta-kiertueelta.

Jos nyt ihmettelette miksi paikka on nimetty juuri Snellmanin mukaan, niin Johan Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa, mutta muutti vanhempiensa mukana 1809 Kokkolaan, jossa hän varttui vuodet 1813-1816.

Tämä Snellmann oli kuvattuna vanhassa 100 markan setelissä. Hän oli yksi Suomen kielen asemaan vaikuttaneista fennomaaneista. Ehkä hänen merkittävin tekonsa oli kuitenkin rahauudistuksen tekeminen, eli Suomen markan käyttöön ottaminen manifestillä 1865.

Mutta menneistä viis. Nyt oli aika esitellä meidän osaamista kokkolalaisille. Taas tehtiin hetkellinen ryntäilyoperaatio erilaisten laitteiden kanssa ja hetken kuluttua Snellman-saliin oli saapunut Pelko ja Rakkaus 2012 kiertue. Hyvää iltaa!

Toisen setin kolmantena kappaleena kuultiin Yö-yhtyeen hovisäveltäjän Hakulisen Jussin säveltämä ja sanoittama ”Parrasvalot”. Massiivisiin mittakaavoihin paisuva eepos. Tarina kaikkensa antaneesta taiteilijasta, joka yrittää loppuun saakka urallaan, mutta on jo valitettavasti muuttunut kehäraakiksi. Kaikkein paras terä on kadonnut taiteilijan annista ja itse hän huomaa sen, mutta paineen alla nousee lavalle, vaikka siinä ei mitään mieltä enää olekaan. Se mitä taiteilija on joskus pystynyt antamaan, ei enää onnistu ja illan anti jääkin hyvin falskiksi.

Kappaleen ehkä tunnistettavin osuus on sen lapsikuoro-osuudet. Vuoden 2009 Loisto-kiertueella muutamalla paikkakunnalla vierailikin lapsikuoro Katajanmarjat Porista.

Nyt ei lapsikuoroa ole kiinnitetty kiertueelle, joten nuo kuoro-osuudet jäävät kuorotyttöjemme harteille. Tai eivät he enää mitään tyttöjä oo. Paitsi silloin kun haluaa heiltä jonkun suosionosoituksen. Silloin kannattaa niin sanotusti tytötellä.

Leikkisästi heitä kutsutaan kuoromummoiksi. Sen verran on vettä virrannut Tammerkoskesta Pyhäjärveen ja Melon voimalaitoksen läpi Kokemäenjokeen heidän elinaikanaan, etteivät he enää tytönhupakoita ole vaan aikuisia naisia.  

Kokemäenjoen varrella sijaitsevassa rannikkokaupungissa on syntynyt ja varttunut taustalaulajien nelli Miina. Ei voi olla nestori kun hän on nainen. Kaikilla tämän kiertueen paikkakunnilla on mukana Lady Yö eli Miina. Opettajan hommat hetkeksi ainakin nurkaan heittänyt on hän. Keskittyy täysin tämän kiertueen tekemiseen. Omia bändivirityksiä on Kerma ja tulossa on kuuleman mukaan ysäridiscoa paahtava Spandex. Tai joku sellainen.

Miina on immeinen joka panostaa aina kaikkensa. Hän tekee tasaisen varmaa työtä, oli kyseessä hyvä päivä tai huono päivä. Hyvänä päivänä kaiken kuorruttaa helisevä nauru, jota ei voi olla kuulematta. Huonoa päivääkään ei voi olla kuulematta, jos on onnistunut Miinan eväitä syömään. Siinä saa kuulla kunniansa.

Miina on käynyt musiikin korkeakoulun Danny-akatemiassa. Kuin kohtalon ivana oli Snellman-salin takahuoneessa luonnollista kokoa oleva pahvi-Danny. Ikään kuin komppaamassa meitä parhaimpaamme.

Ja meidän jengihän sitten esitti parastaan illan loppuun saakka. Nopeasti alkoi tavaroiden kokoaminen ja pakkaaminen. Kaikilla näytti takaraivossa takovan ajatus kotiin pääsystä.

Olipas pariviikkoinen, tuumittiin kun kuorma-auton takalaita suljettiin. Nyt on vielä edessä pitkä ja pimeä kotimatka. Konsertointimme jatkuvat ensi viikonloppuna, jolloin päästään ison kaupungin valoihin. Silloin matkataan oikein Helsinkiin. Mutta nyt kutsuu ensin valtatie.

TUNTEITA JA TAVARAN PALJOUTTA!!

11.10. JÄRVENPÄÄTALO, Järvenpää

Järvenpää, Järvenpää… Jotenkin niin tuttu, mutta silti niin tuntematon. Onhan Järvenpäässä käyty jo useamman kerran keikoilla, mutta silti meinaa jäädä tämä paikka hieman oudoksi tuttavuudeksi. Se ikään kuin vain on siellä jossain. Täytyy siis aloittaa ajatusten aukon täyttäminen ja tutustua tuohon Uudenmaan mysteeriin hieman paremmin.

Pohjanmaalla on ollut aikoinaan sanonta ”Lehtimäki ja Soini, kaks turhaa, ne ei tee mitään, ne vain on.” Nyt onkin sitten aika ottaa selvää onko Järvenpään kanssa asianlaita samoin. Onko se ikäänkuin vain siellä Uudellamaalla.

Mistä Järvenpää on sitten tuttu. Se on pysäkkiasema Hyvinkään ja Keravan välillä pääradalla. Se oli Jean Sibeliuksen, Juhani Ahon, Eero Järnefeltin ja Joonas Kokkosen kotikaupunki. Se Sibeliuksen kuuluisa Ainola on Järvenpäässä.

Järvenpää tosin irtautui vasta 1951 itsenäiseksi itsekseen Tuusulasta, saaden kauppalan oikeudet ja muuttuen 1967 kaupungiksi. Näiden kahden kaupungin väliin jää ikään kuin puskuriksi Tuusulanjärvi. Silti kuuluisimmat järvenpääläiset ovat asuneet Tuusulassa olleessan Järvenpäässä.

Järvenpää on siis Tuusulan rakas kilpakumppani ja muutakin kuin  pääkaupunkiseudun nukkumalähiö. Siispä suunnaksi tuo suuri ja mystinen väestökeskittymä.

Järvenpäässä asunut Timo Sandberg on kuvannut kirjoissaan elämää nykyisessä Järvenpäässä. Kirjojen päähenkilö on rikoskomisario Erkki Heittola tutkijatiimeineen. Aivan mahtavaa arkista kerrontaa elämästä pääkaupunkiseudun kupeessa. Ja varsinkin sitä elämän pimeämpää puolta.

Ainahan noissa kirjoissa on hieman sellaista kirjailijalisää, mutta Sandbergin Heittola on hyvinkin arkinen hahmo toimissaan. Ja supersankareiden rinnalla arkiset ja hyvinkin tasapäiset henkilöt ovat piristäviä poikkeuksia. Ei tarinan sankarin aina tarvitse olla superhahmo. Eikä heidän tarvi olla erilaisista ongelmista kärsiviä antisankareita.

Suomalaisessa rikoskirjallisuudessa sankareilla kun tahtoo olla jos jonkinlaisia puutteita tai ongelmia. Kelle näistä sankareista maistuu hapan, toinen ei pysty pysähtymään ja kolmas kärsii impotenssista. Erkki Heittola taas on toimissaan juurikin niin arkinen kuin arkinen voi olla. Enempää ei fiktiiviseltä hahmolta voi arkisuutta odottaa, sillä silloin se olisi jo faktaa.

Silti suomalainen rikoskirjallisuus on viihdyttävää ja todella laadukasta. Aina sitä huomaa kirjaosastolla pöyhivänsä kotimaisia kirjoja ja uutuuksia odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Oikeastaan Seppo Jokisen kuvaukset tamperelaisen komisario Koskisen seikkailuista ovat samanlaista oikeaa työväenluokan arkista puurtamista. Vaikka on Koskisellakin omat omituisuutensa. Ne kyllä vielä mahtuvat yhteiskunnan normeihin. Mutta sellaistahan elämä on oikeasti rikostutkijoiden työhuoneissa. Arkista puurtamista. Ei CSI-tyylistä.

Mutta päivän epistolaan. Nyt olisi aika aloittaa meidän arkinen askareemme. Ohjelmassa on konsertti Järvenpäätalossa. Isot ovet auki ja ramppia pitkin tavarat suoraan lavalle. Nyt on tilaa askarrella. Laatikot siis paikoilleen ja vehkeet kuosiin.

Konde oli saapunut paikalle hyvissä ajoin ja laittanut Cafensa pystyyn, joten puitteet ovat kunnossa. Virkistäytymismahdollisuus oli taas kerran hyvissä ajoin pystyssä, kiitos Konden. Työmaa-alue oli selkeä työstää, paikan tekniikkaväki vanhoja tuttuja ja erittäin ammattitaitoisia. Mikäpä tässä, sano Ritari Ässä. 

Tavarat kun olivat kasassa, kiirehdittiin ruokailuun. Lihapullat yrttikastikkeessa hävisivät alta aikayksikön nälkäisiin suihin. Kiirekin meinasi tulla, varsinkin bändin pomolla.

Ensin oli vuorossa soundcheck. Tänään paikalle kurvaa myös oikein Helsingistä asti taustalaulajana Annikaa tuuraava Lehtosen Riikka. Hän tulee hieman katsastamaan mikä boogie ja syke on touhussa ja miten ne jutut sitten vedetään kun on hänen vuoronsa lavalle astella. Siellä ne kolme kan.. kääkät… kuorolaista katselivat sovituksia muiden huhkiessa. Kiirekin oli.

Ollilla kun on soundcheckin jälkeen ottaa pieni happihyppely keikkapaikan läheisyydessä. Tällä tavoin Olli keskittyy illan esiintymiseen. Sitten esiintymisvaatteet päälle ja lavalle.

Tänään MTV3 tulee kuvaamaan inserttiä myöhemmin syksyllä tulevaan Syksyn Sävel lähetykseen. Sekin pitää tuohon väliin tunkea. Bändi käy vielä Helsingissä nauhoittamassa kappaleensa myöhemmin tuohon lähetykseen. Me kun huhkimme Porin suunnalla silloin kun Helsingissä kilpaillaan.

Kun insertti oli kuvattu oli aika aloitta illan esiintyminen. Kokolailla puolituhatta ihmistä oli saapunut nauttimaan annistamme. Melkein täysi tupa siis.

Illan neljäntenä kappaleena kuultiin Juha Tapion pysähdyttävä kappale ”Haaksirikko”. Kaksi eksynyttä ihmistä kohtaavat toisensa kauniissa biisissä, johon Mikko ja Jaska tekivät taianomaisen pianoteeman. Jälleen kerran Tapiota parhaimmillaan. Juhalla on kyllä jotenkin maaginen ote.

Tuon Tuusulanjärven toisella rannalla asustaa tämä ”uudenpolven” säveltäjä-sanoittaja. Toivottavasti ääntä karkaa talosta sen verran, että järven selkää pitkin kantaa Juhan korviin illan musiikillinen anti. Ja varsinkin ne Juhan mestarilliset luomukset.

Aika kiiti kuin siivillä tunteiden äärilaidasta toiseen. Keikan alkupuolen bändi soittaa herkästi ja tunteella konsertin intensiteetin noustessa loppua kohden. Näin se sujuu ilta Järvenpäässä. 500 tyytyväisen oloista katsojaa poistui hämärtyvään iltaan.

Hämärtyvässä illassa meidän askareemme jatkui perinteiseen tyylin shown purkamisella ja kotimatkaan ryhtymisellä. Hieman vain meinasi olla ongelmia erään pikkumoottorin kanssa. Onneksi tuo kovan onnen Maranellolaisen sukuinen saatiin kitkutettua erään korjaamon pihaan. Näin tällä kertaa. Remmit paukkuu ja matka etenee.

12.10. VERKATEHDAS, Hämeenlinna

Ja taas kutsuu tie. Tänään sitten palataan hieman eilisiä jälkiä pitkin takaisin. Poiketaan vain matkalla reitiltä hieman vasemmalle, kun katuvaloja on tiheämmässä. Kohteena Hämeenlinna ja siellä Verkatehdas.

Hämeenlinnalla on kaupunkina pitkä historia. Jo ammoisina aikoina saapuivat nämä jäyhät hämäläiset esi-isämme Vanajaveden rantaan laittaen asumuksensa siihen. Rautakauden ja varhaiskeskiajan asuinpaikka on joidenkin tulkintojen mukaan ollut nimeltään Vanain kaupunki.

Paikalla on ollut myös useita mäkilinnoituksia ja 1200- ja 1300-lukujen paikkeilla aloitettiinkin Linnanniemeen Hämeen linnan rakentaminen. Sen mukana alkoi paikalle levitä myös lisää asutusta. Turusta paikalle tuli muuten kuuluisa Hämeen härkätie ja vesireittiä pääsi paikalle Tampereelta. Ylinen Viipurintie johti Viipuriin, joten päättipä 1639 Pietari Brahe antaa paikalle kaupunkioikeudet.

Mitä muuta merkittävää Hämeenlinnasta? Niin, Suomen ensimmäinen rautatie Helsingistä  Hämeenlinnaan avattiin 31. tammikuuta 1862. Hämeenlinna onkin tullut tutuksi teollisuudestaan ja historiallisesti se on ollut koulutus-, sotilas- ja hallintokaupunki.

Kuuluisia hämeenlinnalaisia ovat olleet mm Jean Sibelius, Uno Cygnaenus, Rauni Mollberg, Tauno Palo, Markku Veijalainen ja ennen kaikkea Vexi Salmi ja Irwin Goodman.

Verkatehdas on aiemmilta Valtakunta- ja Loisto-kiertueilta tuttu paikka. 2007 ja 2009 vierailtiin tässä vanhaan verkatehtaaseen modifioidussa konserttisalissa. Aiemmilla kiertueilla keikkapaikkana oli Kulttuuritukku, mutta sen jälkeen kun Verkatehdas sai lopullisen muotonsa olemme tulleet tänne. Ja täytyy myöntää, että paikka on muuten yksi maamme parhaita paikkoja konsertoida. Ainakin se on miellyttävä tehdä.

Selkeä paikka tämänkaltaisiin tuotantoihin. Eipä muuta kuin kuorma-auto lastaussiltaan ja takaluukku auki. Suoraa ja tasaista baanaa pitkin saa työntää tavarat lavalle. Nostolinjoja ala, tavarat roikkumaan linjoihin ja kytkyyn. Nosto halutulle korkeudelle ja homma alkaa hahmottumaan.

Eipä aikaakaan kun kaikki on valmiina ja voidaan siirtyä porukalla ruokailuun. Paikallinen kokki oli loihtinut porsaanlihasta taas oikein herkullista. Suurperhe kokoontuu taas pöydän ääreen ja on aika vaihtaa kuulumisia niin kuin perheet ruokapöydän ääressä tekevät.

Huomattiin keikan aikana sitten, että kiertueen muutenkin laajaan soitinvalikoimaan oli saatu uusi soitin. Miina oli tuonut mukanaan kirkkaan punaisen tamburiinin, mitä hän sitten musiikin rytmissä helisteli, niissä menevimmissä kappaleissa. No hyvä. Kohta on Aleksi pinteessä kun virittää tamburiinia.

Takahuoneessa ehdittiin vielä istua pieni tovi, ennen kuin oli aika aloittaa illan konsertointi. Miksaaja Henkka esitteli pimeän puolensa ja laittoi saliin soimaan Riki Sorsaa taustamusiikiksi, mutta joutui nopeasti kipaisemaan takaisin ja vaihtamaan levyä. Monitorimiksaajamme kommentti taustamusiikista oli nimittäin sitä luokkaa, että nuorempi väki kuunteli korvat punaisena. Ja levy vaihtui.

Ennen keikkaa ehdittiin myös pitää pienimuotoiset edustajistovaalit. Vaalit eivät olleet vain kovin tasapuoliset, kun työntekijäryhmä valitsi edustajakseen niin luottamusmiestehtäviin kuin työsuojeluasioihin saman henkilön. Ja politikointia tässä tapahtui niin, että vain yksi ääni annettiin ehdotuksia vastaan. Ja se oli asianomaisen ääni. Eli tietynlainen Pohjois-Korea-paradoksi. Ei halua, mutta kansa haluaa.

Tai haluaahan sielläkin kaikki yhden edustavan. Tilanne kyllä laukesi hyvin nopeasti, kun valtuutettu ehdotti, että kaikilla lavallaliikkujilla pitää olla suojakypärä. Keltainen sellainen. Ollilla työnjohtajana valkoinen ja tekniikanväki saa sähkönsiniset. Ja kuulosuojaimet sekä turvalasit ja turvasaappaat.

Näistä tunnistaa muuten ruotsalaisen joulupukin. Punainen nuttu, valkoinen parta, jonka päällä FFFP3 luokan hengityssuojain, keltainen suojakypärä, suojalasit ja kuulosuojaimet sekä viiltosuojaliivit ja –hanskat sekä varrelliset suojakengät. Kestää kovemmankin lapsosen käsittelyä joulushowssa.

Tyydyttiin kuitenkin esiintyjien hankkimiin esiintymisvaatteisiin ja hyvin laitettuun tukkaan. Niin olivat nättinä kaikki, kun lavalle menivät. Hillittyä suoraahousua ja puvuntakkia oli pojilla päällä, tytöillä kauniin violetit mekot.

Ei tarjottu yleisölle mitään reikäfarkkulookkia eikä virttyneitä Ramones-paitoja. Kelpaa katsella soittajia heidän esitellessä taitojaan.

Illan viidentenä kappaleena kuultiin biisintekijävelho Jussi Hakulisen kappale ”Pilvenpiirtäjät”. Rauhallisissa tunnelmissa keinuva kappale, jonka tarina kertoo ihmisen yksinäisyydestä ja kaipuusta. Kaipuusta toisen ihmisen läheisyyteen ja niistä tunteista mitä pettyminen omaan levottomuuteen saa aikaan. 

Tälle kiertueelle vain ei meinaa löytyä bändiä tyydyttävää sovitusta. Vaikka biisi tuntuu kuulostavan hyvältä ei bändin mielestä se ole oikein hyvä. Erilaisia sovituksia on nyt kokeiltu jo useita treeneissä ja keikoilla, mutta ei. Ei irtoa niin sanotusti. No, onhan tässä vielä iltoja edessä, jos se sieltä aukenisi.

Välillä pidettiin pieni tauko ja soittajat vaihtoivat vaatteita hieman menevimpiin, olihan vuorossa konsertin menevämpi osuus. Nyt alkaa jo hieman hymyäkin löytyä kasvoilta.

Lämminhenkinen ja tiivistunnelmainen keikka kasvoi kasvamistaan, kunnes oli aika kiittää illan yleisöä. Illan puhe oli alkanut ja ensimmäinen tuplakeikka oli ohitse. Huomenna olisi samassa salissa uusi ilta ja uusi yleisö.

Heti ja kohta keikan jälkeen marssitettiin bändi nimmarisessioon. Sessiossa kaikilla halukkailla oli mahdollisuus saada illan esiintyjiltä nimikirjoitus tai jopa valokuva muistoksi illan tiimellyksestä. Bändin esitellessään kirjoitustaitojaan jäi tekniikan väki pyörimään lavalle ja miettimään mitäpä seuraavaksi, kun purkukin on vasta huomenna.

Eipä siis muuta kuin virrat pois vehkeistä ja kotia kohti kikkailemaan. Tarvittavat popparit vielä nimmarisessiosta kyytiin ja menoksi. Pitkänmatkalaiset tosin saivat tyytyä hotellinpahnoihin täällä Hämeenlinnassa. Tampereen suunnasta kulkeneet sen sijaan suuntasivat kotiin, oltiinhan eräänlaisella lähiökeikalla. Ei muuta kuin usvaa putkeen ja kotiin.

13.10. VERKATEHDAS, Hämeenlinna

Ja huomenta! Olisi uusi aamu ja uudet kuviot. Vai onko?? Palataan nimittäin jo toistamiseen samoja jälkiä takasin ja tismalleen samaan paikkaan kuin eilen. Suhteellisuusteoriaa tai ei, mutta ainoa ulottuvuus joka on muuttunut on aika. Samat mutkat tiessä ja samat paikat tavaroilla salissa. Mutta eri aikaan kuin eilen.

Kaikki on nimittäin valmiina eilisen jäljiltä Hämeenlinnassa. Ainakin toivottavasti. Ettei kukaan ole purkanut välillä pois. Eipä siis muuta kuin jousille ja menoksi. Tuttua tietä etelään, sinne missä ruoho vielä vihertää.

Tänään kokoonnutaankin suoraan ruokailuun jonka jälkeen laitetaan laitteistot tulille ja kokeillaan oikein porukalla äänenpaineentarkistus. Eli soundcheck på engelska. Ja sitten vain esiintymisvaatteet niskaan ja lavalle.

Tosin eihän se ihan noin joutuisasti mennyt. Porukassa ihmetytti kovin bändin pomon salamyhkäisyys. Hän kierteli takahuoneessa paikkoja ja oli kovinkin etsivän näköinen. Aivan kuin joku olisi ollut hukassa.

Puhuttipa paikallista tekniikan väkeä ja heiltäpä näytti löytyvän ratkaisu ongelmaan. Juuri ennen ovien aukenemista piipahti pomo vielä salamyhkäisesti lavalla.

Pienoinen hämminki saatiinkin sitten keikan aikana aikaan, kun pomo hukkasi tuon lavalle piilottamansa aarteen. Näytti sitten soitannon aikana lavan reunalla seisovalle parivaljakolle käsimerkkiä. Salamana syöksyi toinen tekniikan hemmoista katsomaan rumpalin virveliumpua. Oli nimittäin tulkinnut  viestin että Toikalla on jotain hämminkiä virvelirummun kanssa.

Monitorimiksaaja oletti heti nähtyään tuon käsimerkin, että säätöihin pitää koskea. Nostetaanko vai lasketaanko kysyi elekielellä tämä tekniikan nestori.

Syykin sitten selvisi tähän elehtimiseen. Miinalla kun oli jostain mukaan tarttunut tämä tamburiini, oli Olli miettinyt että kyllä Annikankin pitää joku soitin saada. Ja hän järjesti Annikalle tuosta linkistä tutun soittimen.

Annikan instrumentti

Näin oli yhtyeen soitinvalikoima kiertueelle tarttunut taas yksi soitin lisää. Pimpparauta eli triangeli. Hukkui vain siinä konsertoinnin melskeessä hetkeksi tämä lyömäsoitin. Onneksi löytyi lainasoitin ja Annika pääsi esittämään soolonumeronsa, PLING!

Takahuoneessa tekniikka saikin sitten asiaan kuuluvan palautteen. ”On siinä kans mulla parivaljakko kun kysyy että missä triangeli, niin toinen juoksee pois ja toinen kysyy ylös vai alas.” Että näin.

Kuudentena kappaleena illassa kuultiin Jussi Hakulisen aivan mahtava kappale ”Vieraskirja”. Kertomus tärkeistä ihmisistä ja ystävistä. Samalla kertomus niistä ihmisistä jotka eivät olleetkaan niitä oikeita ystäviä. Biisin soidessa heijastettiin taustalle viime vuosilta kuvia niistä bändille tärkeistä ihmisistä. Pienimuotoista herkistelyä näet.

Ja nythän tämä alkaa sujumaan. Bändi ja tekniikan väki toimii. Keikka kulkee omaan rauhalliseen tahtiinsa kiihtyen loppua kohden. Tällä kiertueella alku onkin tarkoituksella soitannollisesti herkempää ja loppua kohden sitten häviää tuolit peffojen alta ja ote terästyy.

Konserttitaloissa tosin soiton pitää olla terästä läpikeikan, sillä niin armottomia nuo paikat ovat. Salit kun eivät anna yhtään mitään ilmaiseksi soittajalle vaan skarppina pitää olla koko keikan ajan.

Viimein tuli aika kiittää Hämeenlinnan yleisöä. Hienot kaksi päivää tuli täällä vietettyä. Sali oli käytännössä loppuunmyyty molempina iltoina. Verkatehdas on äärettömän hieno paikka tehdä keikkoja. Puitteet ovat nimittäin kunnossa. Jos tehtäisiin kaikki keikat täällä ja roudattaisiin yleisö paikalle? Miltä kuulostaa?

Eipä muuta kuin tavarat kasaan ja kohden uusia seikkailuja. Nyt olisi aika istahtaa hieman kotona ja huilata. Ensi viikonloppuna suunnataan kohti itärajaa ja Imatraa.

19.10. KULTTUURITALO VIRTA, Imatra

Suunnaksi  itäraja ja Imatra. Jälleen. Kovin usein Imatralla ei vierailla, mutta oltiinhan viime kesänä sentään paikallisilla Big Band festivaaleilla. Nyt suunnaksi paikallinen konserttitalo,  Kulttuuritalo Virta, jonka takana on virta. Se kuuluisa Vuoksi ja sen Suomen pää

Eipä muuta kuin aikaisin vain liikenteeseen ja nokka kohden auringonnousua. Meinaan rupeaa olemaan päivät jo sen verran lyhkäisiä. Aurinko nousee jostain sieltä mihin me nyt suuntaamme päivän ollessa melko pitkällä ja painuu selkämme taakse jo hyvissä ajoin. Ikään kuin huutaisi vielä, että teidän vuoro paiskia hommia köyhät. Mä oon koko kesän painanu pitkää päivää, meen maate.

Ja näissä konserttitalokeikoissa kun soitto on aikaisin, pitää kasauskin aloittaa hyvissä ajoin. Ja jotta ehtii kasaamaan hyvissä ajoin, pitää lähteä liikkeelle vielä aikaisemmin. Joka tarkoittaa taas sit että herätys on musiikkityöläiselle myrkyllisen aikaisin.

Tällä kattauksella millä nyt liikutaan on pelipaikalla väkisinkin oltava jo puolenpäivän nurkilla. Muuten ei valmistu kattaus poppareille ajoissa. Ja sitten venyy ruokailu ja sitten soundcheck. Ja sitten viivästyy vaatteitten vaihto ja keikan alku viivästyy.

Ja jos keikan alku viivästyy, ei yleisö tykkää. Ja se on yleisöä kohtaan väärin jos he eivät tykkää. Tässä siis ollaan, ei puun ja kuoren välissä, vaan heräämisen ja keikan alun välissä. Ilmankos meinaa pukata ressiä.

Matka joutui taasen jonnin joutavia jutellessa ja huilaillessa. Edessä on kuitenkin taas tiukkaakin tiukempi rypistys kamojen kanssa. Perillä ei  auta muu kuin ottaa härkää sarvista ja ruveta hommiin. Kuorma-auton perä tyhjäksi ja kamat pydeen.

Pienoista rytmitystä kasauksessa on pakko harjoittaa, jotta saadaan kaikki paikoilleen. Kovin tilava lava kun ei ole kyseessä joten sopuisasti täytyy osan tekniikan porukasta kurvata ensin kahville, jotta toinen porukka saa tavaransa kasaan.

Onneksi paikalla on taas kerran Konde. Ja missä on Konde, siellä on Café Konde. Ja Café Kondessa on Savonmaan parhaat kahvit. Ja kun aikansa odottaa niin myös juvalaista perinnesalaattia on tarjolla.

Mutta näin alkuun täytyy katsoa sellaista näkyä joka muistuttaa optista harhaa. Kahvia nauttiessa ja ikkunasta ulos katsoessa piirtyy silmiin näky, missä leveä virta on ikään kuin korkeammalla kuin maa. Pohjanmaalla tuo vesimäärä olisi jo aikoja sitten tullut tuosta uomasta ulos ja levinnyt pelloille. Täällä vesi virtaa uomassaan ja näyttää olevan korkeammalla kuin penger. Ja penkereellä seisoo karvan alta kaksimetriä savolaista miestä körssi huulessa.

Jos tuo näky olisi optinen harha, niin vesi virtaisi edelleen uomassaan korkeammalla kuin maa, mutta tuo savolaismies seisoisi tuliterässä verryttelyasussa lenkkikengät jalassa ja kuorittu porkkana suussa.

Porkkana ei muuten kuulu juvalaiseen perinnesalaattiin. Tai jos HKBLÖ sisältää porkkanaa, niin silloin se kuuluu. Mutta tästä melkein optisen harhan vieressä olevasta mobiilikahvilasta saa juvalaista perinnesalaattia myöhemmin illalla.

Tuon suuren herkun perässä osa porukasta jaksaa kulkea maan ääriin. Miinuspuolena on tietysti se, että kun tämä liikkuva cafeteria pysähtyy, majoittuu siihen ympärille heti kohta jo innokkaimmat tarjoushaukat. Väki juoksee kuin supermarkettiin ovien auettua.

Kyllä. Kun Konde nostaa ensimmäisiä tavaroita autonsa perästä rossehtii Horrori jo pusseilla kysellen makkaraa. Pitkällä teleskooppivarrella joudutaan sitten hätistelemään Horroria pussien äärestä, mutta eipä hän malta luovuttaa ennen kuin perinnesalaatti pöytään kolahtaa.

Samalla heilahtavat pukupussit pukuhuoneen nurkassa kun Horrori hyökkää. On nimittäin aloittanut tällaisen uuden vaanivan saalistusmetodin. Horrori hautautuu pukupussien ja matkalaukkujen alle pukuhuoneisiin ja hyökkää heti kun tarjoiluastia kolahtaa pöydänpintaan.

Tätä touhua siinä sitten vahdittiin ja hämmästeltiin, että miten joku pystyy ahtamaan 32 kappaletta isoja ja kylmiä makkaroita itseensä tuosta vaan.

Onneksi videotiimi saa kalusteensa paikoilleen ajoissa joten valoryhmä ja ääniryhmä pääsevät puurtamaan. Ja videoryhmä vahtimaan.

Paikalle kurvaa tervehdyskäynnille myös mm Kotiteollisuus-yhtyeen valomiehenä aikoinaan toiminut Pikku-Ville. Vaihdeltiin siinä kuulumisia ja juteltiin niitä näitä työn touhussa. Mukava mies on tämä Kotiteollisuus-Akatemian käynyt ukkeli.

Tiesittekö muuten, että Suomessa on kolme musiikkibisneksen korkeakoulua. Danny-akatemia, Popeda-instituutti ja Kotiteollisuus-yliopisto? Näissä oppinsa saaneet pärjäävät missä vaan. Danny-akatemian on käyneet melkein kaikki Suomen iskelmätaivaan tähdet. Kirka, Kisu, Markku Aro… Popeda on kouluttanut paljon parkkiintuneita roudareita. Samoin Kotiteollisuus.

Kaipa tämä dekaani Lindholmin johtama oppiahjokin jotain opettaa. Onhan Annika Eklund ja Suvi Teräsniska saaneet jonkinlaista opetusta tässä organisaatiossa. Tänään lavaliikuntatieteelliseen opetukseen astuu Lehtosen Riikka. Opettajana kukapa muukaan kuin lavaliikehdinnän yliopettaja Miina Mikkonen.

Ensimmäisen setin seitsemäntenä kappaleena kuultiin Jukin esittämä kappale. Pienoisena yllärinä tähän oli sijoitettu pienoinen jokeriveto. Kyseessä on lainakappele Kaseva-yhtyeeltä. Mikko Jokelan kaunis kappale ”Tyhjää”. Aivan järisyttävän hieno laulu yksin jäämisestä. Siitä kun rakas onkin poissa. Rakkaus on menetetty ja on jääty yksin.

Lauluilla rakkaudesta ja sen puutteesta jatkui ilta. Tunnelma tiivistyi ja intensiteetti nousi. Hyvin näyttää viihtyvän myös Imatran vapaa kansa katsomossa, vaikka tarjonta on hieman erilaista kuin kesällä isossa teltassa oli.

Ilta eteni ja kello kävi. Oli tullut aika kiittää ja kumartaa. Ensin yleisöä ja sitten talon henkilökuntaa. Välissä vain piti kikkailla tavarat kyytiin. Kiitos että saimme tulla. Nyt vielä pieni rypistys maantiellä ja suunta Lappeenrantaan jonne hotellin äiti oli pedannut makuualustan matkaajalle.

Eipä muuta kuin unta kuulaan ja huomiseen.

20.10. PAVILJONKI, Jyväskylä

Se meinaa sitten muodustua varsinaiseksi tukikohdaksi tällä kiertueella tämä hotelli Lappeenrannassa. Eilen rojautettiin Imatralta yöksi tähän Lappeenrantaan ja lepuutettiin ruumiintemppeleitämme hetki. Ja keikkalistaa kun katselee, niin tähän hotelliin palataan vielä uudelleen. Voisikohan nämä tavarat jättää tänne odottamaan ensiviikkoa?

Vaan aamulla sitä huomasi, että eipä auttanut pohdinnat taaskaan. Ei nimittäin riittänyt pokka kysyä respasta vuokratilaa. Ensin kurkistus peiliin joka kertoi karua kieltään. Ei tässä enää komistuta. Reissaaminen menee jostain syystä naamaan. Ei auta.

Sisältää onnea

Reissukassi eli rähinäreppu kasaan ja menoksi. Aamiaiselle nauttimaan energiaa, että jaksaa. Leivät, munat, lihapullat ja kasvikset naamariin ja huuhtelu tuoremehulla. Ja siitä suoraan bussiin joka kytkin punaisena odotti pihassa. Eteenpäin oli mentävä. Reitti oli katsottava ja tielle lähdettävä.

Tarinoiden mukaan Leskisen Juice oli aktiiviaikoinaan kaiken muuan tietonsa lisäksi kävelevä GT-kartta. Juice osasi jostain syystä neuvoa reitin paikkaan kuin paikkaan ja tiesi aina mistä kannattaa ajaa.

Nyt sitä pelkoa ei ole kun on navigaattorit. Ne kertovat mistä kannattaa ajaa. Tai sitten eivät. Ehdottelevat niitä aivan käsittämättömiä reittejä, jotka täyttävät kyllä asetuksissa annetut kriteerit, mutta eivät sisällä yhtään järkeä.

No, onneksi reitti oli tuttu. Saimaa alakautta kiertäen ja Päijänne yläkautta. Näiden vesistöjen välistä kun suhahtaa Lappeenrannasta lähtien osuu Jyväskylään. Sikäli mikäli kun osaa Mikkelissä valita oikean reitin ulos. Jos ei osaa, joutuu Juvalle ja Juvalle kun joutuu, on edessä huoltamo.  Ja huoltamolle kun pysähtyy kurvaa pihaan Mondeo josta nousee kolmentiilen koura ja körssin savua. ”Ka päevvää!”

Hetkinen… Nythän tuo maanteidemme kauhu, harmaan sininen salama, kiitää jossain edellämme koska sillä liikkuu Konde. Ja Konde on meidän johtajamme tämän kiertueen ajan. Ja kun laulussakin sanotaan että ”seuraa johtajaa”. Joten otamme vanhat intiaanien jäljitysmetodit käyttöön ja seuraamme saalista. Jyväskylään päin Veli Hopea.

Jyväskylässä keikkapaikka on tuttu Paviljonki. Tosin aiemmin ollaan oltu isossa hallissa isolla lavalla. Nyt konsertti on paikan salissa. Sellaisessa auditorion ja konserttisalin risteytyksessä. Vuonna 2003 Yhden Yön Tarinoita-kiertueella bändi oli muuten tässä salissa keikalla. Mutta tekniikanväestä tuolloin ei mukana ollut kuin Timppa.

Mutta tiesittekö, että taustalaulajista Eklundin Annika on ensimmäisen kerran esiintynyt Yö-yhtyeen kanssa juurikin tässä salissa. Duetoivat Ollin kanssa kappaleen ”Särkyvää”. Annika oli nimittäin tehnyt tuosta kappaleesta coverversion levylleen Valoja ja varjoja. Ollin kuultua tuon kappaleen kutsui hän Jyväskylässä tuolloin asuneen Annika Eklundin vierailemaan Jyväskylän Paviljongilla olleeseen konserttiin.

Teatteri Annika

10.10.2003 tapahtui siis tämä. Nyt 9 vuotta ja 10 päivää myöhemmin palattiin tänne. Valitettavasti vain ilman Annikaa. Hänellä on nimittäin teatterissa kiireitä, siis näyttämöllä. No ei voi mitään.

Asiaan siis. Se meinaa heittää pikku pakkasta ulkona. Tämän vuoksi täytyi orjaosaston toimia ripeästi, sillä muuten tulee holotna. Tekivät nimittäin esi-isämme sellaisen tempauksen, että tulivat alas puista aikoinaan tuolla Afrikan mantereen syvimmissä osissa ja luopuivat turkeistaan.

Yhtenä syynä karvan lähtöön on esitetty, että esi-isämme alkoivat saalistaa vedessä. Muuttuivat niin sanotuiksi vesiapinoiksi. Turkki oli siinä touhussa liikaa ja karvat putosivat. Toinen ajatus on ollut, että savannilla juokseminen oli liian kuluttavaa ihmisille joten karvat minimiin.

No, karvat lähtivät kuitenkin ja oli hyvä olla, kunnes joku älypää vesiapina sai päähänsä suunnata pohjoiseen. Täällä sitä nyt ollaan ilman turkkia jonka tämä ilmasto ehdottomasti vaatisi.

Siispä äkkiä pois ulkoilmasta ja sisään lämpimään. Ja tavarat kasaan. Show pystyyn, jotta katsojatkin pääsevät sisään lämmittelemään.

Ensimmäisen setin kahdeksantena kappaleena kuultiin uuden ”Pelko ja rakkaus” -levyn kappale ”Kauneinta päällä maan”. Jukin laulama on tämäkin äärettömän hieno balladi. Antti Kleemolan säveltämä ja Mikko Karjalaisen sanoittama kappale.

Todella kaunis kertomus kahden paljon nähneen ihmisen rakkaudesta. Väkisinkin silmiin piirtyy kuva kahdesta keittiön pöydän ääressä istuvasta vanhuksesta jotka ovat onnellisia ja rakastavat toisiaan. Juovat hiljaa kahvejaan ja miettivät taakse jäänyttä elämää. Ja sitä suurta tuntematonta joka väkisinkin on edessäpäin.

Herkistävänä tehosteena kappaleessa käytettiin taustalla vielä vanhoja valokuvia. Kokonaisuudesta syntyi kappale, jonka aikana kaivettiin yleisössä useampikin nessu esiin silmäkulmien kuivaamiseksi.

Kiertueen tarkoituksena onkin ollut esitellä tunteiden äärilaitoja. Pelko ja rakkaus, kaksi vahvaa tunnetta. Suru ja ilo. ”Kauneinta päällä maan” ja ”Laulu rakkaudelle”. Näitä tarjoillaan tällä kiertueella. Tänään täällä, huomenna jossain muualla. Tosin huomennahan on vapaapäivä.

Tuli kuitenkin aika kiittää ja kumartaa. Tunteiden paloa ja tavaran paljoutta on kiertueemme. Oli aika purkaa esitys ja siirtyä eteenpäin. Tavarat kasaan perinteiseen tapaan ja takalaita kiinni. Nyt ajellaan ensin hieman kotiin huilaamaan ja sitten alkaakin hieman pidempi rypistys. Iloiseen Itä-Suomeen.