HÖPINÄÄ TÖTTERÖIHIN!!!

Ja kun nyt on vauhtiin kerran päästy, ei muuta kuin lisää hönkää koneeseen ja menoksi. Se olisi nimittäin puolimatkan krouvi näissä tämän kesän keikoissa. Puolet takana, puolet edessä siitä listasta mikä ohjelmatoimistolta toimitettiin.

Juhlan kunniaksi matkaan hyppäsivät myös maskunmies ja Konde. Tai oikeastaan tämän viikon keikoilla oli tarkoitus samalla hieman palaveerata tulevan syksyn konserttisali kiertueen asioista. Niistä mitkä eivät näy yleisöön, mutta ovat siellä taustalla hyvinkin tärkeinä.

Joten nokka kohti Someroa ja vihot auki. Kynät sauhuamaan ja ajatuksia paperille. Nyt ei tehdä kuitenkaan taidetta, vaan taiteen takana vaikuttavaa taustatyötä.

Matkalla kartoiteltiin näitä käytännön asioita, mitä pitää ottaa huomioon tulevana syksynä. Matkoja, majoituksia ja muonituksia sekä aikatauluja. Monelta, missä, miten ja miksi. Näihin kysymyksiin haettiin joitain alustavia ajatuksia ja päätelmiä.

Niin se matka sujui, kunnes baana alla meni yksinkertaisesti sellaiseksi rallipoluksi, että oli pakko lopettaa. Olo oli nimittäin kuin vuoristoradassa. Eipä ihme että yksi Someron suuruuksista lauleskeli aikoinaan että, ”… se tuli mutkaan ja sitten tuotiin pappia.”

Suomen Talvisota 1939-1940 bändin sisältä lähtenyt tuotos tämä suomalaisen kevyen musiikin ikivihreä. Risto Jarvan elokuvaan Bensaa suonissa vuodelta 1970 tilattiin musiikki Mauri Antero Nummiselta, joka delegoi sävellystyön Rauli Badding Somerjoelle. Sanat kappaleeseen teki turkulainen kirjailija Jarkko Laine.

Nämä kolme viimeksi mainittua taiteilijaa vaikuttivat 1969-1970 vaikuttaneessa undergroundrockyhtyeessä ja performanssiryhmässä nimeltä Suomen Talvisota 1939-1940.  

Somerohan on kaupunki itäisessä Varsinais-Suomessa. Ihan siellä Kanta-Hämeen ja Uudenmaan rajaseuduilla sijaitsee tämä maaseutukaupunki. Oikeastaan sellaisessa paikassa, ettei sinne oikein millään ilman selvää tarkoitusta eksy. Kahden valtatien ja rautatien väliin jäävillä savimailla on Somero.

Somero on tunnettu laajasta maataloudestaan, mutta myös Someron Esan seiväshyppääjistä ja kulttuurivaikuttajistaan. Edellä mainittujen lisäksi Karita Mattila, Kaija Aarikka, Kaari Utrio, Markku Toikka ja monet muut ovat somerolaisia. Mutta ehkä tunnetuin somerolainen on kuitenkin Badding. Vai olisiko sittenkin Unto Mononen?

Näitä tuumaillessa päästiinkin perille. Esakallion tanssilavalla päivätanssit olivat ohitse ja Kaija Pohjola pumppuineen teki juuri lähtöä illan keikalle. Vaihdeltiin nopeasti kuulumisia ja sitten olikin vuorossa päivän liikunta suoritus. Bussin perä tyhjäksi ja tavarat kasaan. Äänien tarkastus ja sitten vuoroon illan toinen esiintyjä. Tai oikeastaan toiset.

Illan kulku olikin oikein vanhan ajan malliin ohjelmallinen. Ensin oli ohjelmassa humoristisia esityksiä ja lopuksi musiikillinen osuus, eli tanssit. Mutta ensin nautittiin hieman einestä, joka tietenkin osoittautui Konden suureksi herkuksi, eli kanaksi. Oli tarjolla myös täytettyjä paprikoita, joista täytyy oikein lähettää eritys kiitos niiden tekijälle. Helmeä!!!!

Takahuoneessa saatiin vielä puolittainen yksityisesitys illan koomikoilta, ennen heidän esitystä. Jussi Simola, Jape Gröönroos ja Ismo Leikola olivat saapuneet paikalle viihdyttämään yleisöä jutuillaan. No ,niitä juttuja päästiinkin koekuuntelemaan takahuoneessa ennen herrojen lavalle nousua.

Ja sitten vain viihdettä kehiin. Hieman tammelaisuuttaan arastellut Simola kävi ensin naurattamassa somerolaisia, eikä onneksi joutunut minkäänlaiseen munasateeseen, vaikka naapurikunnan miehiä olikin. Gröönroos lisäsi löylyä ja viimeisenä lavalle pöllähti Leikola. Kaikkien oma röllipeikko tarinoineen. Ja hyvinhän tuo upposi yleisöön.

Oikein olio mukavaa pamauttaa perässä lavalle, kun yleisön naamat loistivat kuin hangon keksit. ”Vie mut minne vaan ilmoille” ja heti perään ”Tie sydämeeni”. Illan kuluessa myös positiivisesti ladattu ”Kun kohdataan” sai vuoronsa helliä yleisön korvia. Myös harvemmin kuullut ”Rakkauden vahvistama” ja Jukin laulamista ”Pudonneet” saivat vuoronsa Someron illassa.

Kaikesta huolimatta kello kävi ja yleisö viihtyi. Valitettavasti tuli vain aika kiittää ja kumartaa. Tuli aika kerätä tavarat kasaan ja pakata bussin perään. Olisi aika suunnistaa kohti uusia seikkailuita.

Taakse jää tämä hieno mesta suomalaisessa lavakulttuurissa. Huomenna olisi edessä uusi lava ja uusi yleisö. Näin se kiertolaisen kohdalle on kirjoitettu. Esakalliolla lavan viereen lasivitriiniin jäivät seisomaan näköispatsaat Baddingistä ja Monosesta. Aikansa kiertolaisia hekin. Nyt asemoituneet kansakunnan muistiin ja tuohon lasivitriiniin. Sinne jäävät odottamaan uutta päivää ja uusia kiertolaisia. Kasvoillaan ilme joka vain odottaa mahdollisuutta kertoa tarinoita heidän matkoilta.

12.7. Lahti, Lahden yöt

Hyvin nukutun yön jälkeen oli aikaa maakunnan miehillä tutustua suurkaupungin ihmeisiin. Painelivat kuulemma ensin legendaariselle Siilinkarille kahville. Siis siihen Hämeenkadun varrella olevaan kuuluisaan kahvilaan, eivät sinne Näsijärvessä olevalle karikolle. Siihen mikä kaikille Särkänniemen kävijöille on tuttu siinä järvenselällä. Juurikin sille, minkä edustalle sisävesilaiva Kuru upposi 7.9.1929.

Kaupunkivierailun emännäksi lupautunut Horrori oli tosin vuokrannut soutuveneen ja pistänyt lähes perttikarppismaista vauhtia soudellen Siilinkarille kahville. Oli nökötellyt siellä termospullonsa kanssa, kun paikallisen meripelastusseuran alus oli tuota louhikkoa lähestynyt. Ikävästi oli vain Horrori murissut kivellä istuva tuotemyyjä järvipelastajille. Olivat päätyneet perääntymään paikalta ja saimme itse hoitaa Horrorin kiveltä nököttämästä.

Maakunnan miehet suuntasivat tosin ensi Epe’sille pöyhimään levylaareja. Kun matkaan olivat tarttuneet Ronski Gangit ja muut musiikit, napattiin alle paatti ja lähdettiin hakemaan Horroria kahvilta.

Matkaan siis. Jotenkin positiivinen mieli valtasi matkaajan, kun katseli taivaalle. Josko tässä viimekin kelit paranisivat tämän kesä osalta. Taivas ainakin lupaili jotain muuta kuin vettä. Valitettavasti vain internetissä sääennusteet lupailivat muuta.

Ja niinhän siinä kävi, että kun hyvää ja ravitsevaa kahvia nautittiin Hämeenkoskella, alkoi taivaalta vihmoa vettä. Pitihän tämä arvata. No… ei auta itku markkinoilla. Suunta kohti Lahden toria. Minkälaiset markkinat siellä on luvassa.

Illan haasteena tulee olemaan kolmen täyspitkän bussin mahduttaminen keikkapaikan bäkkärille. Sinne nimittäin mahtuu kaksi bussia juuri ja juuri. Illan lopettavan Popedan täytyy siis maltaa mielensä niin kauan, kunnes illan avaava Chisu saa tavaransa kasaan ja lähtevät kotiin päin.

Aikamoinen esiintyjäkaarti on iltaan buukattu. Joten ilman suurempia mutinoita Vuoden ehdoton naisartisti Chisu nousi lavalle. Ja kaikki olivat haltioissaan. Paitsi ne ilmojen haltijat. Kesken Chisun keikan tapahtui kuitenkin se, mitä kukaan ei toivonut. Taivaanportit nimittäin aukenivat ja vesisade alkoi. Vettä, vettä ja vettä. Sitä sitten nimittäin tuli.

Ikävintä vesisateessa oli, luonnollisesti yleisön kastumisen lisäksi, että lavan katossa oli reikä. No tuosta reiästähän luonnollisesti tuli lavalle melko lailla vettä. Eihän siinäkään vielä mitään, mutta kun tuon reiän alla sattui juuri olemaan Chisun kosketinsoittajan Emilian soittimet. Ja soittaja.

Nopsaan lavalle ryntäsikin joukko teknisiä avustajia jotka hieman muuttivat bändin lava asemointia ja evakuoivat Emilian sateelta turvaan. Sitten vain rätit heilumaan ja lavan pintaa kuivaksi. Samaan aikaan yleisö piiloutui sadeviittojensa alle suojaan.

Näitä hämmästellessä tapahtui sitten se mitä aina pelätään. Valmiiksi kasattuna olevat tämän bändisoittimet joutuneet saman kaatosateen alle. Onneksi homma huomattiin juuri ajoissa. Kaikki saatiin suojaan, paitsi Jaskan syna. Vettähän se sai.

Kiitettävästi sai Chisu vedettyä keikkansa läpi. Ei muuta kuin tavarat vaihtoon lauteilla ja katsomaan kuinka kävi. No toimihan ne laitteet. Hieman se syna  ontui, mutta saatiin sentään toimimaan. Ja Jaska suostui paremman puutteessa sillä soittamaan.

Ei muuta kuin menoksi. Intro pyörimään ja ”Vie mut minne vaan”  ja ”Tie sydämeeni” ilmoille. Sinne sateen sekaan sulosoinnut soimaan. Ja vettä tuli. Sitä tuli…  ja tuli… ja tuli. Jos jollekulle pitää iso kättä nostaa illasta se on yleisö. Sitkeästi ja urhoollisesti yleisö viihtyi vesisateesta huolimatta.

Ja bändi palkitsi yleisöä biiseillään. Illan setti koostuikin niistä suurimmista ja tunnetuimmista kappaleista. ”Laulu rakkaudelle”, ”Kiitos ja kunnia” ja ”Niin paljon me teihin luotettiin” kuuluivat illan settiin. Ja ne suurimmat loppuun.

Ja lauteet Popedalle. Tavarat ja litimärät miehet kyytiin. Nyt ei ollut mieli korkealla. Miksi aina sataa. Jos ei lunta niin vettä.

Mutta juhlakansa jaksoi. Piiskuriksi lavalle marssi tohtori Mustajärvi. ”Hyvää iltaa Lahden vapaa kansa!!!!”

8.11. yhteisömediasta poimittua:
(Annika Tommola Hei pssst...olis yks salaisuus. Älkää kertoko kellekään, mut Lahden öissä illan aloittivat arvon herrat Popedasta, sen jälkeen tuli Chisu ja vesisade ja viimosena Yö ja rankkasade... ;) Mut kyllähän te sen tiesitte, testasitte vaan että huomaako kukaan... ;)Terveisin: pilkun ystävä ;) . Fanin huomautus toim. huom.)

Näköjään sitä tämä sade pehmentää päänkin. Kyllä: Popedan bussi ulos nopeaan ja meidän tilalle. Ja illan päätti Yö, ei Popeda. Eli ihan palturia taas kerran puhuu toimittaja, mutta eikös se enemmän ole tapa kuin poikkeus. Koitetaan petrata.


13.7. Tampere, Tammerfest

Se olisi sitten edessä kesän ainoa kotikeikka. Nimittäin tämän kesän ainoa esiintyminen Tampereella. Ja se toinen kotikeikkakaupunki onkin se legendaarinen ja arvaamaton Pori. Nykyään kotikaupunki on sitten tämä Tampere, jonne bändin jäseniä muuttivat vuoron perää vuonna 86. Paitsi Lehtirannan Veikko. Mies pysyi ylväästi ja uskollisesti porilaisena.

Suomirockin historiassa on sanottu, että Pori-rock loppui siihen, kun bändit sieltä muuttivat Tampereelle.  Tapahtui, mitä tapahtui on Dingon ja Yön menestyksestä maineeseen noussut Pori-rock ilmiö ei valitettavasti ole enää tätä päivää. Porista edelleen kyllä tulee bändejä, mutta ilmiötä näistä ei valitettavasti ole syntynyt.

Vai puheleeko toimittaja taas kerran höpöjä. Jos nyt ensin määritellään Pori.  Pori eli Karhukaupunki (ruots. Björneborg, latinaksi Arctopolis ja englanniksi Beartown, saksaksi Bärstadt ja stadiksi nallesiti, kontiokylä tai otsola ) on kaupunki läntisessä Suomessa, jonka pinta-ala on 859,44 km² ja asukasluku hieman rontti 83 000.

No… jotta nykyvaatimukset täytetään, otamme käyttöön valtioneuvoston aikeen kuntaliitoksista ja yhdistämme Lavian, Luvian, Merikarvian, Nakkilan, Pomarkun, Siikaisen ja Ulvilan Poriin. Anteeksi nyt jo valmiiksi kaikille kunnalliskansalaisaktivisteille, mutta tämä on täysin retorista ajattelua ja näillä minun pohdinnoilla niitä liitoksia ei saa tehdä. Tai saa tehdä, mutta konsultointi palkkiota odotan. Niin… Nyt saamme Porin, jonka pinta-ala onkin jo 3270,17km² ja väkiluku nousee 115 189.

Ja sitten Rockin määritelmään. Rock-musiikki on 1950-luvulla alkunsa saanut nuorison suosiman populaarimusiikin tyyli, joka koostuu useista alalajeista. Eli Nykyään PoriRock on tuon länsisuomalaisen noin 3300 km² alueen, vuoden 1950 jälkeen aktiivisten populaarimusiikin ystävien musiikkityylin alakategoria. Tähän kuuluvat siis sellaiset musiikilliset koalitiot kuten Appendix, Disco Ensamble, Circle, Eleanoora Rosenholm, Elonkorjuu (EI Elonkerjuu!!! Toim. Huom.), Kuusumun Profeetta, Magyar Posse, Manboy, Mors Principium Est, Rättö ja Lehtisalo ja tietenkin Jussi Hakulinen.

Että se sitten Porirockin lamasta. Kaikenlaista musiikkia syntyy edelleen. Jos nyt jonkun kunkun bändi jäi tuossa mainitsematta, niin anteeksi maalaisuuteni, en tehnyt sitä tahallani. Täysin ilman ennakkoluuloja ja asenteita tuon listan väsäsin ja wikipediaan perustin.

Ja kaikille porilaismielisille vielä sen verran, että Pori on saanut alkunsa Ulvilasta. Kun purjehtiminen jokea ylöspäin vaikeutui Kustaa Vaasa määräsi Ulvilan väen muuttamaan Helsinkiin ja Porvooseen. Tästä cuiwaantuiwat ja palasivat kotiseudulleen kansalaiset. Juhana Herttua vain määräsi ulvilalaiset muuttamaan lähemmäs merta eli Poriin. Eli ihan turha huudella nyt Ulvilaan muuttajille. Kotiinsa he palaavat.  

Eipä muuta kuin aamupala naamariin, tukka ojennukseen ja mestoille. Meinaan jonkun täytyy patsastella tapahtumapaikalla koko päivän ajan lippujen ja lappujen kanssa. Esiintyjäkaarti oli nimittäin sellainen, että yksi halusi tulla tuolloin, toinen tällöin, katsomaan varsin mielenkiintoisia esiintyjiä.

Eipä muuta kuin festivaaleille. Ensi Festivaalitoimistoon ja papereihin merkintä täällä ollaan ja itse hoidetaan loput. Siten henkilökohtaiset tavarat lavan taakse piiloon ja sitten olikin aikaa päivystää puhelinta. Ja bändejä.

Tapahtuman aloitti kesän sensaatio Robin. Täytyy sanoa, että ei oikein lähtenyt. Allekirjoittaneelle. Mutta yleisön edustajat kyllä tykkäsivät. Tuolloin yleisössä pääasiallinen edustajisto tosin oli kyllä esi- tai varhaismurrosikää edustaneet tytöt ja heidän äidit. Ja tästä varmaan johtuu, että ei oikein irronnut. Kun toimittaja ei noita ryhmiä edusta. Oli joukossa muutama isäkin, jotka kyllä hieman huokaillen katselivat läheisen anniskelualueen suuntaan.

Pisteet kuitenkin Robinille. Hieno veto. Pää on auki, uutta matoa koukkuun, ylös ja eteenpäin. Seuraavaksi viereisen lavan valloitti Malminkartanon ja Herttoniemen ruhtinaat – Fintelligens. Nyt rupesi jo hieman hevimiehenkin tennari takomaan tahtia, hyvä boogie, anna sen soida.

Ja kun kerran hyvään vauhtiin Suomi HipHopin saralla päästiin niin viereiselle lavalle Fintelligensin jälkeen nousivat nykyajan sleeppysleeppersit. Petri Nygård porukoineen. Selvästi hyvä päivä, ei muuta kuin kerran kesässä jatkoille ja märkää. 

Ja taasen suorana jatkumona. Kun huumoripitoisten sanoitusten pariin oli päästy vaihtui esiintyjä legendaariseen Kontraan. Nyt jos lukijoissa on nuorempaa väkeä, niin suomirockissa ensin oli hulvattomien sanoitusten kanssa Sleeppy Sleepers ja Kontra, sitten tulivat Raptori ja Bat & Ryyd ja nykyään ovat sitten nämä Petri Nygård. Alkoi ne särkevät polvetkin hieman helpottaa, kun ”Enok”, ”Aja hiljaa isi” ja ”Jerry Cotton” tärähtivät ilmoille.

Ja varsinkin palaveriviikolla olevalle Kondelle kolahti. Mies syöksyi heti alkusoinnuista eturiviin katsomaan Kontraa. Kyllä ne Vanhatkin vielä jaksavat lavalla hillua. Ikää rupeaa kuitenkin olemaan yli 60 väellä. Taisi Hohdin Holm olla juniori tuossa porukassa.

Hieman pitkäksi venyneen kontrailun jälkeen lauteille nousi paluu kesäänsä viettävä Neljä ruusua. Ideana Tammerfestissä on nyt se, että kaupungin ahtaudesta tilavampaan Ratinanniemeen muuttanut festivaali viihdyttää yleisöä kahdella lavalla. Lavat ovat rinnakkain ja aina soi. Toisella roudataan ja toisella soitetaan.

Sadeasu

Huippu kunnossa ja todella hyvältä kuulostavana oli paluunsa jälkeen Neljä ruusua. Kyllä nimittäin kulki. Ja vaihdossa Kaija Koo sisään ja bileet jatkuivat. Ilmatkin olivat suosineet illan esiintymisiä. Eilisnä Lahdessa vettä saanut Jaskan syntetisaattori oli tapahtumasta suivaantunut sen verran, että päätti olla toimimatta. Onneksi Rain Diary orkesterilta löytyi vastaava laite lainaan pikakomennuksella. Erityiskiitos vaan Tytille.

Kun Kaija oli saanut hyppyytettyä väkeä tarpeeksi oli aika laittaa tämän porukan alkunauha soimaan ja setti käyntiin. ”Vie mut minne vaan” ilmoille. Ja katso, sanoisi iso kirja tähän.

Samalla hetkellä alkoi sade. Voiko tämä olla totta??? ( Tragikomediaksi jutun tekeepi se, että kun Yön setti loppui ja Popeda aloitti loppui myös vesisade ) Eipä siinä muuta kuin lisää pökköä pesään ja ”Tie sydämeeni” ja ”Laulu rakkaudelle” soimaan, jotta yleisö tarkenisi.

Samaan aikaan napattiin Jaskan kioskista kiinni jotta miestä ja soittimia saatiin pois sateesta. Täälläkin lava falskasi hieman sivupeitteistä. Monitorimikseri ja Daffyn kitarakamat jouduttiin myös peittelemään pressuilla, jottei syntyisi katastrofeja.

Hattivattiarmeija

Siinä touhuillessa oli yleisökin ehtinyt vetää päällensä sadeasusteet. Lavalta avautui näkymä, kuin suuri hattivattiarmeija olisi saapunut paikalle. Taas kerran isokäsi yleisölle. Ette olleet sokerista, vaikka sade kastelikin. Bändi esitti siis parastaan. ”Tia Maria”, ”Ihmisen poika” ja ”Legendat likaiset”  satavan illan loppuun. Ja yleisön pyynnöstä vielä kertomukset lumivalkoisesta rakkaudesta sekä rakkauden kuolemattomuudesta.

Syvä kumarrus ja iso käsi yleisölle samalla kun aurinko repäisi pilvien peitteen auki, Fredrik Paciuksen ja Johan Ludvig Runebergin Maame-laulu lähti soimaan ja Tammerfest-illan päättävä Popeda marssi lauteille. ROK ROK ROK!!!

Äkkiä tavarat kasaan ja tsiigaan ja tsekkaan miten Palle and the boys homman hoitaa. Hieno ja mahtava oli meno Popedalla. Tosin alkoi olemaan jo sen verran tunteja takana toimittajalla, ettei oikein jaksanut. Täytyy siirtää tuonnemmas Popedan katsominen.

Huomenissa olisi osaltamme uudet kinkerit tiedossa Oulun suunnalla. Nyt olisi vielä hetki aikaa nauttia kotikaupungin iloista ja riemuista. Käydä kotona hieman elpymässä ja jatkaa matkaa. Joskus vain täytyy lähteä, että voi palata takaisin.

14.7. Oulu, Rotuaaripiknik

Niinpä niin. Matkaan taas kulje nyt, suuntaa vaan en kysellyt… vaan Ouluun käyn. Sin jäi kottiin leivät ja limput ku myö lähettii. Eteenpäin eläväisen mieli ja monta muuta mukavaa sananpartta.

Eilinen kotikeikka oli enää muisto vain elämässämme ja tänään olisi uudet kuviot. Oulun viihteenjanoinen kansa haluaisi tulla viihdytetyksi, joten viihteentekijäin tien oli viihdytettävien luo käytävä.

Huhupuheiden mukaan legendaarinen Rotuaari siinä keskustassa on saatu remontoitua, joten viime vuonna Oulun kauppatorilla järjestetty RotuaariPiknik on tehnyt paluun omalle paikalleen Rotuaarille.

Ja niille epätietoisille, jotka eivät omaa Oulu-Suomi-Oulu sanakirjaa: Rotuaari on vanha oululainen murresana ranskakielen jalkakäytävää tarkoittavasta sanasta. Tämä trottoir johdannainen on ollut käytössä vuodeta 1987, jolloin katu muutettiin kävelykaduksi. Jo aiemmin oli Saaristonkadun ja Pakkahuoneen kadun välinen katuosuus ollut kävelykatukokeilussa vuonna 1967. Tuolloin nimenä oli ollut Viisristi. Muitakin nimityksiä tuolle katuosuudelle on ollut kuten Lihatiski. Matti Kessin ehdotuksesta nimitys on kuitenkin Rotuaari, joten emme olleet matkalla ViisristiPiknikille, emmekä LihatiskiPiknikille. Matkamme koitti kohden RotuaariPiknikkiä. 

Eipä muuta kuin tarvittavat heebot kyytiin ja nokka kohden Oulua. Pitkä oli matka ja kivinen tie. Perinteeksi muodostunut huikopalan nauttiminen Pihtiputaalla katkaisee mukavasti matkaamisen tylsyyden. Täydellä vatsalla voi sitten tylsistyä uudelleen.

Toisaalta, huomattiin eräs suurtakin suurempi liikennepoliittinen vääryys, joten matkaamisen iloksi päätimme elvyttää hieman unholaan jääneen seminaari käytäntömme.

Kuten jo tiedättekin, ehkä, on ihminen ( Homo Sapiens ) laumaeläin. Ja lauma eläminen tarkoittaa erilaisten sosiaalisten verkostojen luomista yksilön ympärille. Kun Hurriganes fani kohtaa toisen Hurriganes fanin alkaa senpäiväinen jutustelu erilaisista tuohon sosiaaliseen yhteisöön liittyvistä asioista. Nämä erilaiset ihmisryhmät sitten luovat erilaisia laumoja. Yksi esimerkki on nytkin bussissa matkaava Hurriganes-ryhmä.

Ryhmän laumakäyttäytymisen huomaa, muuten siinä, että kun bussin etupenkiltä huutaa jonkinlaisen provosoivan lauseen Hurriganesia kohden syntyy melkoinen kalabaliikki.

( Kalabaliikki sana on muuten johdettu vuodelta 1713, Kaarle XII:n oleskeltua joukkoineen Benderissä Moldovassa. Tuolloin osmanisotilaat vangitsivat Kaarle XII:n. Kaarlen ja hänen sotilaittensa vastustaessa vangitsemista aseellisesti, syntyi aseellinen yhteenotto eli  Benderin kalabaliikki. Kalabaliikki on johdettu ruotsin ja suomen kieleen turkin sanasta kalabalik, joka tarkoittaa ihmisjoukkoa, laumaa, tungosta ja sekamelskaa. Myös romanian kielessä on sana calabalâc joka tarkoittaa sekasotkua ja epäjärjestystä. Toim huom. ) 

Esimerkkinä lauman käyttäytymisestä voidaan käyttää täysin irrationaalista ja polemiikin aiheuttavaa lausetta ”Albert oli huono kitaristi”. Noin viisi sekuntia tämän lauseen lausumisen jälkeen sitä huomaa olevansa sidottuna bussin renkaaseen täynnä useita erilaisia ulkoisen väkivallan merkkejä ja läpimärkänä syljestä. Tässä esimerkkitapauksessa lauma puolustaa panteistista maagista illuusiotaan kaihtamatta mitään keinoja.

Mutta siihen liikennepoliittiseen vääryyteen. Ihmiset siis laumoittuvat tarpeen mukaan. Liikenteessä tämän huomaa siitä, että moottoripyöräilijät nostavat kättään tervehdyksen merkiksi kohdatessaan toisensa tiellä. Samoin tekevät rekkakuskit, bussikuskit ja karavaanarit. Aina on lapa pystyssä kun kaksi saman luokan ajoneuvoa kohtaavat. Kämmenpuoli kädestä nousee pystyyn, ikään kuin näyttääkseen lajitoverille ”Olen aseeton” ” Tulen rauhassa”.

Mutta entä henkilöautoilijat. Kuka huomioi nämä sorretut yksinäiset. Ei heilahda lapa, kun kaksi henkilöautoa toisensa kohtaa. Ei toistu roomalainen tervehdys teillä. Eikö tämä nyt ole suuri vääryys? Jopa loukkaus noita maanteidemme ritareita kohtaan. Suomen talouden tukipilareita. Näillä bensan hinnoilla pitäisi kaikkien tiellä liikkujien kohottaa kätensä tervehdykseen, kun henkilöauton kohtaa. ”Terveyttä sinulle!!!”

Samoin kyllä pitäisi tervehtiä kaikkia jotka paperossia polttavat tai alkoholia nauttivat. Mahtavat tuotot valtion kassaan nämä urhoolliset kilauttavat. ”Ave sinä sauhuttelija, me kuolevaiset tervehdimme sinua!!!”.

Näitä miettiessä keskiviiva vilisi silmissä ja Oulu lähestyi. Tapahtui bussissa muutakin. Daffy harjoitteli kovin kitarallaan. Eivät vain soinnut olleet tämän bändin, eivät Rainbow - yhtyeen. Kovin kuulostivat erään toisen illan esiintyjän sointukuluilta. Tiedä häntä sitten.

Näin saavuimme Ouluun. Vanha tuttu paikka, joten bussi parkkiin ja purkamaan perää. Mutta, mutta… Inhottavasti oli jäänyt palvelunbussi pysäkkimerkki peräovien eteen. Ei aukene meille työmaan ovet. Onko kyseessä joku työsulku, vai mitä tässä nyt haetaan? Siinä sitä ihmeteltiin, että mitäs nyt. Onneksi paikalle saapui mies Juvalta ja näytti miten Savossa hoidetaan liikennejärjestelyt. Otti mies kiinni merkistä ja nosti sijoiltaan. Katsoi voittajana roudareita ja käski toimia. Saa laittaa merkin paikoilleen, kun arvon herrat ovat perän tyhjänneet.

Näin saatiin tavarat paikoilleen ja jonkinlaiset äänetkin läpi. Sitten oli aikaa taasen hieman ihmetellä. Lähdettiin ostamaan lenkkareita kun ei muuta keksitty. Pienimuotoinen sanominen saatiin aikaan siitäkin. Mutta se siitä. Kipitettiinkin siitä takaisin mestoille nauttimaan kuppi kuumaa ja live musiikista. Lavalle nousi illan avausesiintyjä Kristiina Wheeler.

Kuorosodan ensimmäisellä tuotantokaudella Tampereen kuoron liiderinä toimi tämä nuori neiti. Elokuvakappaleella  pinnalle noussut ja parit levytkin julkaissut on hän.

Kun KW oli saanut kahlattua settinsä lävitse, oli aika ojennella vielä piuhat paikoilleen. Tavarat oli pyritty kasaamaan jo ennakolta Wheelerin bändin tavaroiden taakse. Nopeat varmistukset vielä ja bändi lauteille. ”Vie mut minne vaan” soimaan.

Jostain kumman syystä ne keikat joissa Popeda nousee samalle lavalle, nousee molempien bändien intensiteetti soittohommissa huomattavasti. Ja sitä on ilo katsella. Ja yleisölle tarjoillaan tässä ”Battlessa” parhaita paloja vuosien varrelta. ”Tie sydämeeni”, ”Tia Maria” ja ”Vain varjot häntä seuraa” olivat jatkumoa illan avaus kappaleelle. Jukin esitettäväksi tulivat ”Deadline” ja ”Karheaa ja kaunista”.

Paikalle saapuneiden 2500 hengen pyynnöstä vielä loppuun ne ”Da Capo!!” kappaleet. ”Rakkaus on lumivalkoinen” ja ”Ei rakkaus kuole milloinkaan” päättivät oululaisen illan osaltamme. Oli aika kerätä tavarat ja väistyä. Perässämme Tampereelta oli paikalle saapunut Popeda. 

Lopulta tavarat olivat löytäneet paikkansa bussin perästä. Samalla kajahti kajareiden kartioista Maamme-laulu ja lavalle nousi Popeda. Äkkiä kuikuilemaan lavan reunalle. Perinteeksi muodostunut tämäkin tapa. Rotuaarilla on ollut aikaa katsastaa Pallen ja poikien keikkakunto kesän osalta oikein ajatuksella. Ja nyt jaksoikin kummasti viihtyä.

vara Costi

Siinä heitteli Ukkometso turpiineineen rokettirollia sitä janoavalle väelle. Keikan loppupuolella Costello ilmoitti yhtäkkiä kiirehtivänsä junaan ja Tampereelle Rotwalli yhtyeen basistin rippijuhliin. Ojensi kitaran Daffylle, joka jatkoi keikan loppuun. Selvisi sekin, miksi Daffy matkalla hinkkasi kitarallaan kuvioita kuntoon.

Loppuun vielä kumarrukset heiltäkin ja Rotuaarin valtaavat seuraavaksi siivousporukat. Me suuntasimme hotellin pahnoille maaten. Huomenissa olisi tarkoitus matkustaa takaisin sinne, mistä juuri lähdettiin. Täytyy välillä palata, että voi lähteä uudelleen liikenteeseen.

20.7. Sotkamo, Naapurinvaara

Ja taas mennään. Taasen on matkaa ja aikaa kulutettavana. Aikaa on taas filosofisiin pohdintoihin….

Ja johan irtoaa erilaisia ajatuksia. Aivot lyövät täysin sutturaa. Näyttää jääneen  aamulla aivot REM-uneen ja toimittaja toimivat täysin niin kutsutussa valvetilassa. Tämä valvetilaksi kutsuttu ilmiö on kuulemma hyvinkin usein havaittavissa monissa kodeissa. Miespuoliset kyllä näyttävät toimivan, mutta aivot ovat kuulemma poissa pelistä. Näin ainakin väittävät naisväen edustajat. Siispä keskitytään tuijottamaan keskiviivaa.

Hypnoottinen vilkunta saa aikaan varsinaisen ajatusten virran. Pelkkää tyhjyyttä! Mutta kai sekin on välillä hyväksi.

Jos nyt, taasen kerran täysin retorisesti, heitämme ilmaan ajatuksen, että ihmisen aivot olisivat oma pieni mikrouniversumi. Ja kun jalostetaan tätä ajatelmaa lisää, sovimme hypoteettisesti, että ajatukset ovat tuon mikrouniversumin materiaa.

Kun sitten tätä dilemmaa lähestyy ajatuksesta, että maailmankaikkeus koostuu aineesta ja pimeästä aineesta, sekä pimeästä energiasta. Siinä kuuluisassa ”BIGBANG” tapahtumassa hetkellä 0, alkoi näiden leviäminen ja universumimme leviämään. Joidenkin arvioiden mukaan 4 % materiasta on näkyvää ja 23 % näkymätöntä ainetta eli pimeää ainetta. Ja luonnollisesti sitten loput 73% on sitä pimeää energiaa.

Nythän nämä oikeasti viisaat ja opiskelleet ( he jotka lukivat kouluaikoina muutakin kuin Aku Ankkaa ja Tex Willeriä ) yrittävät jäljittää tuota pimeää ainetta. Matemaattisiin laskelmiin nämä arviot perustuvat.

Meidän ajatelmassa voidaan siis tehdä johtopäätös edellä mainittuihin  oletuksiin ja päätelmiin pohjautuen, että ihmisen ajatuksista 4 % on havaittavia, 23% ei havaittavia ja loput 73% ajatuksista on vain mahdollisuuksia aivojemme sisällä.

Lähteenä käytämme luonnollisesti Juice Leskisen ”Rock´n´roll, Blues and Jazz” kappaleen sanoitusta: ”Tähtitiedettä oon, henki materiaa, sisäpuolelta päänikin on seksikäs: Rock´n roll´n blues´n jazz, Kiss my ass!!”

Näitä pohtiessa saavuimme Siilinjärvelle, jossa alkoi kuumottava kolotus kahvihampaassa. Eipä muuta kuin auto parkkiin erään huoltoaseman pihaan ja kupposelle kuumaa.

Jonotellessa siinä omaa vuoroaan kassalle, tarttui silmiin juoma-automaatissa ollut lappu. Siinä luki ”Elä ota!!!”. Mieleen tuli sitten, että onko tuossa jokin suuri filosofinen ajatus vai savonkielinen kieltolause. Lukeeko paperissa oikeasti ettei saa ottaa vai lukeeko siinä kehotus elää ja ottaa? Puuttuuko tuosta pilkku välistä.

Selvisi kyllä, että alueella oli käynyt nokialaisesti ja vesijohtoveteen oli päässyt sekaantumaan jonkinsorttista likaisuutta. Vatsanväänteitä olisi tarjolla. Vai oliko se kuitenkin kehotus kokea jotain suurta. Kehote ottamaan ja elämään suuria hetkiä. Mene ja tiedä. Jätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi ottamatta.

Joten matkaan taasen. Eipä aikaakaan kun navigaattori nainen ( Konden reissukaveri) kertoi, että olimme saapuneet päämäärään. Vai oliko se määränpäähän. Olimme kivunneet onnistuneesti Naapurinvaaran huipulle.

Heti alkuun luonnollisesti tarkistamaan näkymät. Siinä silmä lepää kun katselee Vuokattia kohden avautuvaa näkymää. Sitä silmäillessä tuntee tosiaan elävänsä. Tuolla alhaalla Vuokatissa esiintyy muuten Eppu Normaali tänä iltana.

Melkomoinen musiikki tarjonta perjantai-iltaan Sotkamossa. Naapurinvaaralla lavalle nousevat myös Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani sekä Sami Sarjula. Tosin noin 11000 hengen kunta isännöin samaan aikaan kansallispelimme pesäpallon vuosittaista Itä-Länsi ottelua. Joten pesäpalloväkeä ainakin on liikkeellä.

Eipä muuta kuin vehkeet pydeen ja äänet läpi. Toimii. Valot ojennukseen ja positiot paikoilleen. Olimme valmiit. Useasta esiintyjästä johtuen paikalle oli rakennettu lisälava. Salin päätyyn oli tehty meille lavarakennelma, joten soitto suunta vaihtui aiempiin esiintymiskertoihin. Mitäpä siitä.

Viimein alkoi paikalle valumaan porukkaa joten kekkerit pystyyn. Illan tarjonan aloitti Salkkareistakin tuttu Sami Sarjula. Jäi tosin herran esiintyminen näkemättä, sillä aikaa kului kuin siivillä maistellessa paikan tarjoamia lohipiiraita. Täytyi siis jättää toiseen kertaan.

Samin jälkeen varsinaisen keinuvan rytmimaailman tarjoilun aloitti Kaihon karavaani nokkamiehenään Tuure Kilpeläinen. Uuden levynsä kohta puoliin julkaiseva nimimiehiä vilisevä porukka. Varsinainen dream team on tämä Kaihon karvaani. Ja kyllä sen soitossa kuulee. Kyllä kulkee.

Kun Tuure malttoi luovuttaa vuoron intro soimaan ja ”Vie mut minne vaan” soimaan. Ja ”Tie sydämeeni” heti jatkoksi. Ja hyvin näytti kulkevan myös tämän poppoon soitto. Ja yleisö sai mitä oli tilannut. Hieman yllättävänä vetona ”Likaiset legendat I” nousi illan ohjelmistossa alkupään kappaleeksi. Mutta mitäpä siitä.

Varsinaisen setin saivatkin sitten lopettaa ”Särkyvää” ja ”Kuorotyttö”. Ja kun kerran yleisö pyytämällä pyysi, niin encore kappaleina soivat vielä ”Ihmisen poika”, ”Rakkaus on lumivalkoinen” ja ”Ei rakkaus kuole milloinkaan”.

Ilta oli saatu onnellisesti päätökseen. Puolentoista tuhatta katsojaa vaikuttivat hyvinkin tyytyväisiltä illan tarjontaan. He poistuivat tahoilleen. Paikalle jäivät vain paikkoja putsaavat järjestäjät ja tavaroita keräilevät tekniikan edustajat. Tavarat vain kipin kapin paikoilleen ja majoitukseen mars. Tänään pää kaatuu tyynyyn Kajaanissa.

21.7. Jyväskylä, SuomiPopFestival

”On se kun festivaaleilla ei saa enää makkaraa!!” Jylhä pohjalainen ääni jylisi. Äänestä kuului maisema, jossa avaran sinisen taivaan alla purjehtivat kumpupilvet. Niiden alla lempeässä kesäisessä tuulessa lainehti tuleentuvat ohravainiot. Vainioiden takana virtasi hiljalleen joki, jonka uoma oli aikojen saatossa hakeutunut juuri tuohon. Jossain syvällä Hämeessä oli joen synty. Tässä se oli nyt, penkkojensa välissä.

Joen penkkaa pitkin asteli savisilla saappaillaan jäntevän oloinen mies. Mies oli verhonnut työtä tehneen yläruumiinsa Jussi-paitaan. Paidan kyynärpäät olivat rispaantuneet reille, jotain pirtin pimeässä nurkassa olivat parsineet kasaan erivärisillä langoilla vanhan isun paljon kokeneet kädet. Mies, jonka vaalea tukka harotti, kasvojen iho oli kuin santapaperilla raavittua asteli marssimiseen tottuneilla jaloillaan pitkin askelin kohti katsojaa. Vyöllä roikkui oikea kauhavalainen, joka keinui määrätietoisten askelten tahdissa eteen ja taakse.

Viimein pysähtyvät mustien sarkahousujen verhoamat jalat katsojan eteen. Luojan luoma  imettäjänsä harmaannuttanut katsoi syvän sinisillä silmillään suoraan jonnekin, missä pelko asuu. Monet harmit kantajalleen aiheuttanut puristeli nyrkkejään aivan huomaamatta.

Kasvojen lihakset jännittivät hampaat yhteen. Viimein nousi käsi nyrkissä näyttäen rystyset, jotka niin useasti olivat jonkun kanssaeläjän nahkaan iskun etunenässä törmänneet. Miehen suu aukesi ja muutaman katkeransuolaisen pisaran saattelemana ilmoille tulvahti kaiken kertova purkaus.

”RISTUS!!!! NY MENÖÖ HERMOT TUOHO TOUHUHUN!!!”

Tällainen kuva syntyi, kun kertoi SuomiPopFestivalin eräs järjestäjä mielipiteensä, kun miehen backstagella tapasimme. Ei saa makkaraa. Promoottorin jaloissa oli grilli, jossa noita herkkupaloja oli valmistumassa. Äänessä oli paljon edellä mainitun kaltaista tuskaa.

Yritettiin kätten paiskausten ohessa sanoa, että etkös sinä ole täällä se herra ja hidalgo. Kai sinulla nyt jotain sananvaltaa on näissä kekkereissä. Kertoi vain, ettei ihan kaikkeen viitsisi puuttua, joten oli ostanut omansa. No… niin tai näin, me suuntasimme ruokailuun. Oikeaa ruokaa runsailla lisukkeilla oli tarjolla. Mahtavaa.

Aamulla oli matkaaja avannut silmänsä, ja kun aika ja paikka yhtälö oli orientoitunut päässä kirkkaaksi kuvaksi oli todennut olevansa Kajaanissa ja pään paikallisen hotellin tyynyllä. Juuri siinä mihin sen oli illalla jättänyt. Joten pisut pesut ja murkinalle mars.

Aamupalaa nautittiin samaan aikaan itsensä mr suomiviihteen eli Dannyn kanssa. Paljon on miehen uraan mahtunut, eikä toista vastaavaa enää tule. Niin merkittävä on Dannyn rooli suomalaisen viihteen saralla.

Ja taasen oli kutsunut tie. Nyt ei pyytänyt tie pitämään kiirettä. Aikaa oli, joten keskiviiva sai kaikessa rauhassa vilkkua jopa flegmaattiseen tahtiin. Oli jopa aikaa pysähdellä katselemaan paikkoja. Ei ollut esiintyjällä kiire, eikä taustajoukoilla. Vielä.

Matka taittui ja viimein oltiin perillä. Ja millä vastaanotolla. Aivan mahtavalla asenteella oli järjestysnainen opastamassa ja toivottamassa tervetulleeksi. Nousi oikein tunnelma huippuun ja hymy levisi naamoille. Ei muuta kuin ilmoittautumaan järjestäjille.

Lavalla osaamistaan esitteli Happoradio. Jukka Pojan tekniikka kasaili tavaroitaan lavan takana. Harmittavasti Kauko Röyhkä & Narttu oli jo settinsä heittänyt, kun paikalle päästiin. Kuluvan kesän ehdottomasti mielenkiintoisin veto Röyhkän ja Nartun comeback turnee. Ainahan näin vain käy.

Ja taas alkoi odottaminen. Valitettavasti festarin aikataulu on luotu niin tiukaksi, ettei yhtään löysää aikaa ole. Varsinkin kun Happoradion kamojen ja bussin poistuminen lavan takaa tuntuu venyvän. Ei mikään helppo kasa heillä purkaa ja koota.

Samoin on Jukka Pojan kamojen laita. Ei voi muuta kuin pistää taas juoksuksi, kunhan ensin vaihtovälikkö vapautui. Ja sama show lavalle vaihdon aikana. Hirveisiin virheisiin ei ole varaa jos meinataan saada bändi ajoissa lavalle. Ja hikihän siinä tuli.

Erikoiseksi illan keikan tekee se, että soittoaikaa on kokonaisuudessaan vain tunti. Varsinkin kun bändin normaalit soittoajat ovat jossain 75 – 90 minuutin välillä. Ei muuta kuin höpinää tötteröihin. Tai pöhinää. ”Vie mut minne vaan”, ”Tie sydämeeni” ja ”Niin paljon me teihin luotettiin” aloittivat illan osaltamme. Uusista kappaleista ”Pelko ja rakkaus” sai vuoronsa illan tiimellyksessä. Liian nopeasti koitti kuitenkin aika jolloin paikallinen lavamanageri oli näyttämässä soittoajan hupenemista. Loppuun vielä ”Tia Maria” ja ”Rakkaus on lumivalkoinen” ja ilta oli osaltamme.

Äkkiä alta pois. Eput odottivat vuoroaan ja yleisö odotti Eppuja. Tavarat taas kerran kyytiin ja kotia päin kikkaileen. Ehdittiin jopa livistää paikalta ennen päätösbändin soiton alkamista.

Onneksi välillä oli tällainen hieman kevyempi viikonloppu. Ja kotiinkin pääsi ajoissa. Joskus näinkin, ettei aina kilpailla Aamulehden kanssa kotiin tulosta.

Jatkuu tuonnempana

”UU BEIBE!!!” - Uimarantaa etsimässä ja eläintarhaa kiertämässä

Nyt on sitten verrytelty tarpeeksi ja on aika kiristää vauhtia. Tälle viikolle keikkoja on kerääntynyt kaiken kaikkiaan viisi. Joten nöyrästi vaan talikon varteen kiinni ja hommiin. Ei se sonta muuten pellolle leviä, sano renkipoika aikoinaan.

Porukka bussin kyytiin ja menoksi. Tänään olisi nimittäin ohjelmaa oikein urakalla. Bändin poijjaat ovat ahertaneet studiossa siihen malliin, että alkaa olla osittain valmistakin tuleva tuotos. Tulevan levyn nimikappale Pelko ja Rakkaus on tarkoitus ottaa tänään keikkasettiin. Siksi kaikki kynnelle kykenevät nousivat jousille, kun nokka suunnattiin kohti Kiteetä.

Matkaa oli taasen taivallettavana, joten jos jonkinlaista ajanvietettä piti keksiä. Bändin jäsenet kertailivat mielessään miten uuden kappaleen sointukulut menivätkään ja mitä piti muistaa missäkin kohtaa kappaletta.

Orjat keskittyivät enemmänkin puhumaan päivän polttavia ja samoilemaan internetin loputtomassa suossa, erilaisilla kannettavilla koneillaan. Viimein koitti aika, että edessämme oli Pajarinhovi, joten oli aika aloittaa työt.

Tavarat vain nopsaan sisälle ja kasaan. Bussin mukana paikalle olivat bändistä saapuneet Juki, Jaska, Daffy ja Ari, joten treenit pystyyn. Jaska paikkaisi Mikkoa pianistina ja ilman laulua käydään nämä treenit.

”Pelko ja rakkaus” on syntynyt Petri Somerin ja Eija Hinkkalan yhteistyöstä. Petri Somer on tunnettu cross-overpianisti, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari. Niin ja Giant Leap -yhtyeen kosketinsoittaja. Monessa paikassa on kuultu Petrin pianonsoittoa, ja populäärimusiikkiakin on monelle artistille säveltänyt tämä monitaituri. Nyt on sävelkynästä irronnut tällainen kappale.

Sanat kyseiseen kappaleeseen on tehnyt Eija Hinkkala. Monessa sopassa kiehunut hänkin. Vai mitä, jos CV:ssä lukee hammaslääkäri ja hammaslääketieteen tohtori, Elvis ry:n puheenjohtaja, aikuiskouluttaja ja monta, monta muuta meriittiä. Ja sanoituksiakin on kertynyt useampia. Nyt sanakynästä irtosi paljonkin puhutteleva teksti kahdesta suuresta tunteesta. Pelosta ja rakkaudesta, pienestä pojasta jonka sydämessä nämä äärilaidan tuntemukset myllertävät.

Kun kappale oli saatu hiotuksi lopulliseen muotoonsa, oli aika hieman rauhoittua ja juoda kuppi kuumaa. Taas oli aikaa odotella ennen illan esiintymistä. Taiteiltiin siinä paikalliseen vieraskirjaan terveiset Suvi Teräsniskalle, josko hän sen joskus bongaa. Ja juotiin toinen kuppi kahvia ja kolmas…

Viimein rupesi mokkaa pukkaamaan korvista ulos ja oli aika täräyttää ”Vie mut minne vaan” ilmoille. Karvan alta puolen tuhatta henkeä oli saapunut katsastamaan bändin nykykuntoa tänä iltana. ”Pieni ihminen suuressa maailmassa” jatkoksi ja keikka oli käynnissä. Illan antiin kuuluivat myös hieman harvemmin kuultu ”Mustat päivät jäädä saa” ja sitten olikin vuorossa ensiesitys kappaleelle ”Pelko ja Rakkaus”.

Ja hyvin tuntui kelpaavan yleisölle. Kappaleen teksti on tosin hieman ajatustyötä vaativa, mutta kertosäe jää päähän soimaan kuin hallikaiulla varustettu kumipallo.

Jotain hyvää on siis luvassa, katsotaan minkälaiseen lentoon kappale lopulta lähtee. Loppukeikkaan vielä miksaajan toiveesta ”Satukirjan sankari” ja ne suuret ”Likaiset legendat”, ”Ihmisen poika”, ”Kiitos ja kunnia” ja ”Rakkaus on lumivalkoinen”.

Illan viimeisen kipaleena esittivät Olli ja Mikko seremoniamestarina toimineen Jaskan kanssa kappaleen ”Ei rakkaus kuole milloinkaan”. Jaska nimittäin huomasi seinässä kytkimen jolla pystyi vaihtamaan naisten- ja miestenhaku tekstiä. Jaska siis päätti kumpi osapuoli saa hakea illan aikana tanssin kutsuun vastakkaista sukupuolta edustavan henkilön.

Emme ehtineet kuitenkaan huomata pääsikö joku kenties oikein saatille tai lehahtiko mahdollisesti lempi, noista Jaskan hakuilmoituksista. Tavarat kasaan ja bussin perään, huomenna olisi uusi päivä ja uudet kuviot.

Pitkäksi oli päivä päässyt venymään, sillä kun oli saanut ruhonsa oikaistua ja kaivettua esiin lähes paikkakuntalaisen Tuomas Liuksen romaanin, kopsahti päässä ikävästi. Tämän joensuulaislähtöisen ja nykyään Liperissä vaikuttavan Herra Marko Pippurisen trilogian keskimmäinen opus ”Laittomat” napsahti suoraan otsaan. Voimat olivat siis vähissä kun ei jaksanut pitää samaan aikaan silmiä auki ja käsiä suorana. No huomenna uudestaan.  

5.7. Konnevesi, Häyrylänranta Pop & Blues

Nöf nöf

Aamulla tuttu huuto herätti matkamiehen hotellin pahnoilta. Pajarinhovin kompleksiin kuuluvan eläintarhan eräs höyhenpeitteinen asukas ilmoitti mielipiteensä aamun valkenemisesta. Ei kukko käskien laula, mutta kun hiljaisuutta toivoo, niin johan silloin kiekuu.

Kolmas kerta toden sanoo, kertoo toinen vanha sananlasku. Aiemmilta kerroilta oli jäänyt kaivelemaan se, ettei eläintarhaa ollut ehtinyt kiertämään. Siispä nopeasti aamupalalle ja sitten kiertämään tuon eläinmaailman nähtävyyksiä.

Kaiken maailman elukoita sinne oli koottuna. Pääosin kylläkin kotimaisia, mutta oli siellä kaukaisiakin vieraita. Siinä missä hirvi (alces alces) makoili kaikessa rauhassa märehtimässä ateriaansa, seisoskeli kurki (grus grus) aitauksessaan katselemassa maailman menoa. Pohti varmaan mielessään ihmisen (homo sapiens) omituisuutta. Kierrellä nyt täällä kehää katselemassa eläimiä jotka on kahlittuna aitauksiinsa.

Ruuanperäiset

Hämmästyttävintä oli kuitenkin kohdata alpakka (vicugna pacos). Meinaan kun siihen aitauksen viereen seisahtui, tuli eräs näistä Etelä-Amerikan kameleista tuijottamaan katsojaansa. Hieman tuli vaivaantunut olo loputa, joten eteenpäin oli matkattava. Se tuijotuskilpailu nimittäin meni alpakalle 6-0. Jotenkin oli sellainen psykopaatin tuijotus vastassa. Samalla kun leuat vielä jauhoivat ruohotupsua kuin oli olo kuin jengirikollisen edessä.

Mielenkiintoisimmat kohtaamiset kuitenkin koettiin suurpetoaitauksilla. Kolmasti piti käydä ilveksen (lynx lynx) aitauksella, ennekuin kissapedon ruohikosta bongasi. Ja siinä se oli siestaillut 7 metrin päässä kaikessa rauhassa. Toinen hämmästyttävä kokemus oli kohdata metsiemme kuningas, otso ja mesikämmen eli karhu (ursus arctos).

Ja väliunet

Meinaan kun ensin katseli metsäaukkoa, joka oli ympäröity 12 mm harjateräksestä tehdyllä aidalla ja mietti että tässähän sitä ollaan, karhu voi olla tuolla ihan missä tahansa ja näkemättä jää metsiemme kuningas. Meni sitten tovi, niin johan heinikko vain heilahti ja otso tuli ihmettelemään katsojaansa. Melko moinen möhkäle sieltä heinien seasta nousi.

Oli meinaan pysähdyttävä kokemus. Metsässä pystyy näköjään liikkumaan niin, että ilves ja karhu jää huomaamatta. Kauas on ihminen joutunut luonnosta  muututtuaan metsien samoilijasta kaupungin tallaajaksi.

Olipa paikalla yksi aitaus, jossa esiteltiin naaraspuolista pohjois-mongolialaista albiinolumimiestä. No Horrorihan se siellä aitauksen kulmassa nökötti. Kertoi heittävänsä keikkaa aina vapaapäivinä tällaisissa hommissa. Mikäpä siinä totesimme ja huomautimme, että kohta olisi kuitenkin lähtö Konnevedelle ja siellä pitää sitten osata käyttäytyä taas.

Matkaan siis kohti Keski-Suomea. Siellä odottaisi Konnevesi ja Häyrylänranta. Nyt kun operoidaan tässä Suomenmaan keskiosassa seuraavat kolme päivää päätettiin perustaa sellainen tukikohta Jyväskylään josta operoidaan nämä keikat. Oli aika jättää taakse Pohjois-Karjala ja siirtyä seuraavaan kohteeseen.

Paikalle päästyämme tuli todettua, että onpas mukavan oloiset puitteet . Järvenrantalava ja kaikki. Keskellä oikeinkin idyllistä maalaismaisemaa sijaitsee Konnevesi ja sieltä löytyy satamana toimiva Häyrylänranta.  Lavalle oli juuri nousemassa Ninni Poijärvi trio. Club for five -bändissä vaikuttanut laulaja ja viulisti/haitaristi yhdessä Mika Kuokkasen ja steel-kitaristi Olli Haaviston kanssa.

Ja kun Ninni sai osuutensa hoidettua liittyi joukkoon laulusolistiksi Mikko Kuustonen. Monessa liemessä keitetty viihdetaiteilija ja varsinainen vitsiniekka. Mikolta kuulee muuten aina parhaimmat jutut. Silvennoisen Heikin kera.

Ja kun Mikko oli osuutensa esittänyt, oli vuorossa J Karjalainen Lännen Jukka kokoonpanollaan. Lavalle Karjalaisen kanssa nousi jo siellä aiemmin esiintyneet Ninni ja Mika, haitariin Veli Matti Järvenpää ja steel-kitaraan Olli Haavisto. Ja sitten lähti sellaiset siantappojuhlat käyntiin. Oli ”Juomaripoikaa” ja ”Pontikkapoikaa” monien muiden mukana. Varsinaiset bakkanaalit. Jotain sellaista alkukantaista ja väkevää roots-meininkiä oli tässä esityksessä. Hiski Salomaan perinnettä.

Viimein oli aika valloittaa lava toisenlaisella musiikilla. Kaikessa hiljaisuudessa oli kasattu tavaroita sinne taustalle jo valmiiksi aina kun oltiin ehditty. Tai oikeastaan kun oli muilta aikaa liiennyt. Nopeasti siis homma käyntiin. Tai no…

Sininen paita

Meinasi tulla ongelma. Ollin esiintymispaita oli jäänyt hotelliin naulakkoon roikkumaan. Joutui bändin päällikkö nousemaan lauteille sinisessä paidassa. Pienoinen hämminki meinasi syntyä, mutta saatiin vakuutettua orkan johtaja siitä, että ihan hyvin sopii päälle. Niin kuin sopikin. Yritti vielä inttää vastaan, että kun on aina esiintynyt mustassa paidassa. Ei auttanut selitykset ja keikka käyntiin.

”Vie mut minne vaan” käyntiin ja menoksi. ”Niin paljon me teihin luotettiin” ja ”Kiitos ja kunnia” jatkoivat keikan musiikillista antia. Uusi kappale ”Pelko ja rakkaus” sai nyt toisen julkisen esityksensä. Hyvin näytti täälläkin kansaan uppoavan.

Väkeä oli kerääntynyt oikeinkin kiitettävästi paikalle seuraamaan illan musiikkitarjontaa. Ilta kului aivan huomaamatta ja rupesi olemaan hetki päästää lavalle illan viimeinen esiintyjä Lauri Tähkä ja Revohka. ”Loisto” ja Lumivalkoinen rakkaus saivat täällä päättää illan.

Nopeasti vain tavarat kasaan, jotta pääsemme niin sanotusti jaloista pois, ennen kuin Tähkä aloittaa osuutensa ja lavan edusta täyttyy taas ihmisistä. Ihan siis logistisista syistä nopea poistuminen.

Siirtyminen siis Jyväskylään, jossa asuisimme seuraavat kolme päivää. Näinhän se menee. Yksi ilta taas takana, seuraava odottamassa nurkan takana. Nyt ehti hieman sitä Liustakin lukea pidempään.

6.7. Pieksamäki, Wanhat veturitallit

Tällaisten päivien paras puoli on ehdottomasti se, että ei tarvitse kiirehtiä. Sai kaikessa rauhassa asettua taloksi hotelliin. Ei ollut kiire aamupalalle eikä bussiin nököttämään. Kun tällainen pisto Jyväskylästä tehdään Pieksamäelle, on lähtökin myöhäinen.

Joten enin hieman huikopalaa aamiaisella ja sitten toiseksi parasta mitä voi tehdä. Aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Tosin yllättäen puhelimen peräänantamaton sointi ei antanut rauhaa.

Horrori kaipaili seuraa kahville. Täytyi siis uhrautua, ennen kuin hotellin edustalla olevalla terassilla alkaa minkäänlainen verilöyly. Ettei Horrori pääse hermostuksissaan puremaan ihmisiä.

Höpöteltiin siinä aikamme hapansilakan mausta ja muista hirveän tärkeistä asioista kun tasan kello 12.00 hotellin ovet lentävät seljuunsa auki ja niistä ulos juoksee eräs hätääntynyt orkesterimme jäsen. Tai Kesäpoika oikeastaan. Matkalaukku kädessä.

Hieman siinä hämmästeltiin kunnes tajusimme, että aikoinaan Mikkelin keikan jälkeen ostettu pysäköintikiekko, jota nykyään käytettään asianomaiselle kertomaan seuraavan päivän lähtöaika, oli vahingossa kiepsahtanut kello 12.00. Pyysimme luonnollisesti anteeksi ja kerroimme, että tässä hotellissa oleskellaan nyt pidempään.

Pienen palaverin jälkeen päättivät tuotemyynnin Horrori ja Pipsa viedä kyseisen jermun paikalliselle uimarannalle. Tässä vaiheessa pitää tietysti esittää nöyrin anteeksipyyntö, sille paikalliselle naisihmiselle jonka tämä kolmikko säikäytti kysymällä tietä tälle auringonpalvontapaikalle. Eihän siinä mitään, mutta kun keskustelu avataan lauseella ”Uuu beibe!!!”, niin meneehän siinä ilmansuunnat sekaisin.

Toisilla oli aikaa kierrellä kaupungilla tekemässä erilaisia ostoksia tai viimeistellä hotellihuoneessa rästiin jääneitä hommiaan. Viimein koitti kello neljä ja olikin aika suunnistaa kohti Pieksamäkeä. Kaikki tarpeelliset olivat koossa. Toiset hyvin levänneinä, toiset auringon polttamina.

Se olisi sitten viimeinen kerta, kun Wanhoilla Weturitalleilla olisi esiintyminen.  Ainakin näin saimme ymmärtää, että paikan tarina olisi nyt sitten tässä. Osaltamme. Syksyllä paikassa järjestetään viimeisen kerran tapahtumaa, ainakin tällä tietoa ja tällä konseptilla.

Jotain muuta on tilalle suunniteltu ja jonkinlaista laajaakin saneeraustyömaata on luvassa. Saa nähdä, mitä aika tuo tullessaan.

Siitäkin huolimatta bussin perä taasen tyhjäksi ja kamat kasaan. Tavarat kytkyyn ja linjacheck. Sen jälkeen olisi taas aikaa odotella. Tosin käytiin sitä Savonsolmussa syömässä. Tuttu paikka keikoilta aiemmilta.

Paikalle kurvasi myös juvalaisen perinnesalaatin taitaja Vesa Kontiainen. Vaihdeltiin kuulumisia ja kitattiin kahvia oikein urakalla. Ja vetihän se Konde körssiäkin niin, että savu nousi korvista. Perinteiset Hurriganesjutut käytiin lävitse ja uuden savusaunan vääntömomentit alhaisilla kierroksilla.

Niin kului aika Pieksamäellä takahuoneessa ja viimein koitti aika komentaa popparit lavalle. Intro käyntiin ja ”Vie mut minne vaan” kehiin. Iltaan kuului taasen kerran paljon harvinaislaatuisempia kappaleita. Mikkosen Arwon säveltämä ”Yö” oli yksi niistä. Samoin Hakulisen Jussin kärsimyssaagan osa ”Sunnuntaisin kuolee kuninkaat”. Paljon on Jussi taas saanut puristettua melankoliaa yhteen biisiin ja todella surullisen tarinan.

Juki lauloi tänään vuorostaan ”Pudonneet” ja ”Oikee enkeli” -kappaleet. Illan viimeisenä kappaleena kuultiin Timo Kiiskisen Valtakunta -levylle tekemä kappale ”Hengissä”. Ylistyslaulu elämälle. Siitäkin huolimatta, että yksi tarina päättyy.

Käytiin oikein paiskaamassa kättä paikan omistajan kanssa ennekuin lähdettiin. Hienoa oli ollut vierailla Wanhoilla Weturitalleilla vuosien saatossa. Yksi tarina on ohitse, yksi ovi sulkeutuu, mutta se taas avaa uusia ovia ja uusia tarinoita.

Haikealla mielellä käännettiin nokka kohti Jyväskylää ja kakkoskotia. Huomenna seikkailut jatkuisivat Kuopiossa. Vielä ehtisi kuitenkin hieman huilata hotellin pahnoilla Jyväskylän suunnalla.

7.7. Kuopio, Viinijuhla

Kyllä se vain väkisin vetää silmäluomet auki, auringonvalo, meinaan. Ei pysty millään puristamaan silmiään kiinni ja pitämään okulaareja ummessa, kun kahdeksan minuuttia sitten auringon pinnalta lähteneet valonsäteet osuvat silmäluomiin ja vääntävät niitä sorkkaraudoillaan auki. Huutavat vielä vääntäessään, että herää pahvi, on aamu.

Vaihtoehto suojautua näiltä säteiltä olisi tietysti mennä peiton alle piiloon. Kimpaantuvat vain nämä säteet niin, että aloittavat välittömästi sellaisen peiton pinnan pommituksen, että syntyy sellainen mikroaaltouuniefektin. Meinaa kiehahtaa solu- ja kudosnesteen välittömästi. Pakkohan sieltä on tulla pois ja taas alkaa silmien auki repiminen.

Tästähän taasen matkamies maan suivaantuu niin, että päättää jättää nukkumisen siltä erää. Näin ihmispolo herää taas uuteen aamuun ja huomaa eilisen olevan historiaa, huomisen tulevaisuutta ja siinä välissä on matkamies vanhentunut taas päivän verran. Lapsuuden kesäpäivät karkaavat herääminen heräämiseltä yhä kauemmas ja kauemmas, muuttuen muistikuviltaan entistä usvaisemmiksi.

No, onneksi edessäpäin odottaa loistava tulevaisuus ja uudet haasteet. Ensimmäisenä tietysti haaste saada nivelet norjiksi ja ruoto suoraksi, ilman minkäänlaista suurta kipukohtausta. Toinen haaste on kohdata oman itsensä näköinen tyyppi WC:n peilissä.

Kenen keksintö on muuten ollut laittaa hotellien huoneiden vessoihin sellaiset hermeettiset peilit??? Mistä näkyy koko hotellihuone laajakulmaversiona. Kuinka moni oikeasti haluaa katsella itseään peilistä siinä tarpeita tehdessään??? Ja kun nykyaikana kaikki modernisoituu ja digitalisoituu, niin tarjoaako hotellit tulevaisuudessa myös mahdollisuuden ostaa tallenteen tuosta vierailusta vessassa??? HÄ???

-          Mul oli toi pay-TV, ja minibaarista noi ja sitten mä ottaisin vielä tallenteen aamulta???

Näitä miettien alkoi uusi päivä taasen kerran, nyt Keski-Suomessa. Taas oli hyvin aikaa suorittaa pakolliset aamutoimet ja pienet ostosreissut Jyväskylän kaupoissa, ennen kuin koittaisi aika suunnistaa kohden Savonmuan syäntä ja Kuopiota.

Kipin kapin siis kaupunki kahveille ja kirjakauppaan. Tuli siinä täydennettyä varastoja Tuomas Liuksen osalta ja samaan kauppaan kuului myös Matti Röngän kaksi ensimmäistä. Matti Rönkähän on Yleisradion uutispäällikkö, uutistenlukija ja nykyään myös dekkaristi. Tämän täytyy kaikkien muistaa sitten tästä hetkestä eteenpäin. Mutta kuka on Aulis Gerlander??? Kuinka moni pystyy sanomaan viidessä sekunnissa ilman googletusta??

Ilman googletusta selvittiin nimittäin Kuopioon, joten jonkinlaista omatoimisuutta on vielä olemassa navigaattorien ja atomikellojen aikana. Vanhasta muistista vaan valtatietä 9 pohjoiseen. Se samainen valtatie 9 josta Juice jo aikoinaan lauloi: ”Tämä risteys jossa seison jo tuttu on, minä muistan kahvilan ja huoltamon…”

Aiemminkin on nimittäin näillä kinkereillä vierailtu, joten popparit päivähuoneisiin pois pyörimästä jaloista ja tapahtuma-alueelle. Bussin perä tyhjäksi ja odottelemaan ja hämmästelemään. Onneksi paikalla oli paljon tuttuja ja lisää tuli. Savon Salamana tunnettu Mondeo karautti pihaan ja pitkänhuiskea viiksiniekka ponkaisi pystyyn huikean savupilven keskeltä tokaisten ”Ka päevvee!!!”. Kondehan se paikalle kurvasi. Mikäpä sen mukavampaa taas olisi tuhannesti turinoitavaa Suomi-rockista ja Spede Pasasen elokuvista.

Näin se kului alku ilta ja portit taivaan aukenivat. Väkeä alkoi saapua paikalle. Turinoitiin tuttujen kanssa takana kaiken maailman juttuja. Olli ja Mikko karauttivat  paikalle Juankoskelta, jossa olivat olleet kaksin keikalla. Jossain vaiheessa tuli käytyä tervehtimässä tuotemyynnin daameja, koska heillä oli meille tiedossa paketti.

Sinne siis katsastamaan tuota pakettia. Ja varsinainen jymypaukku tuo paketti olikin. Kyljessä maininta, että käyttö kielletty sodan ja rauhan aikana, käsiteltävä varoen. Massaräjähdysvaarallinen tuote. Miinahan se siellä. Oli tullut kesälomareissullaan Kuopion suuntaan ja paikalle. No Terve!!

Ja sitä väkeäkin oli paikalle saapunut kuin pipoa. Illan järjestäjä puhui jotain loppuunmyydystä illasta. Tiedä häntä, mutta paljon oli porukkaa. Siinä kelpasi paikalla olleen sirkusryhmän aloittaa esityksensä yleisölle. Ja kun sirkusryhmä tuli lavan taakse venyttelemään raajojaan, oli paikallisen housebandin hyvä jatkaa.

Katalonialaisia musiikkielämyksiä tarjosi tämä kuopiolais-helsinkiläis-barcelonalainen orkesteri. Samaan aikaan saimme nauttia omasta sirkusesityksestä lavan takana. Näyttelivät hieman notkeusliikkeitä ja me perässä. Jossain vaiheessa jouduttiin kyllä tilaamaan paikalle paikallinen palokunta irrottamaan eräät ryhmämme jäsenet sellaisista kolmoisschulzeista, että moro!

No erilaisilla levittimillä ja ketjuilla nuo ihmislukot saatiin purettua. Päästiin seuraamaan lavan seuraavana valloittaneen nuoren neidin ja hänen orkesterinsa edesottamuksia. Ja hienostihan Suvi veti. Oikein oli mallikasta musisointia. Illan toinen esiintyjähän oli tämä meille niin rakas ja tuttu pikkusisko Suvi.

Pieni roudaustauko, jonka aikana taas sirkusryhmä esitteli taituruuttaan ja houseband musisointiaan. Sitten olikin taas aika pistää alkunauha soimaan ja komentaa orkesteri lavalle. ”Vie mut minne vaan” alkuun ja heti perään ”Tie sydämeeni” ja näin ilta oli avattu. Illan neljäntenä kappaleena kuultiin ”Särkyvää” ja mitenkä muutenkaan kuin Ollin ja Suvin duettona. Viime syksyltä tuttu versio kappaleesta. Nythän sitä ei sitten hetkeen kuullakaan. Suvi kun omien kiireiden vuoksi päässyt tälle tulevalle kiertueelle osallistumaan.

Herkistyi tästä porukka niin, että päätti bändi vapauttaa keppimiehet hetkeksi ja vetivät kolmistaan Olli, Mikko ja Jaska ”Enkelille” kappaleen. Miina vietteli vapaa-aikaansa samaan aikaan lavan takana jutellen niitä näitä porukoiden kanssa. Jukin laulaessa ”Deadline” ja ”Oikee enkeli” kappaleita sovittiin porukalla, että kyllähän se Miinankin pitää jotain tehdä. Jekkuna sitten ”Tia Maria” kappaleen jälkeen alkoi Olli spiikata joukkuehengen merkityksestä ja niistä työpaikkojen näkymättömistä raatajista. Samaan aikaan napattiin Miinalta lasillinen jumalten juomaa kädestä ja lyötiin luurikuuntelulaitteet tilalle. ”Katujen kuningatar, Ollin mikkiin, NYT!!!”.

Jo toisen kerran tapahtui sama. Edellisen kerran Hartwall-areenalla 10.12.2011. Katsokaa tuolta DVD:ltä miten toimii ammattilainen. Kukaan muu, kuin Olli, tekniikka ja televisioryhmä eivät olleet tietoisia, että Miina tulee laulamaan soolonumeron. Sen näkee, kun oikein tarkkaan katsoo. Mutta niin jäätävä on Miinan suoritus.

Vielä illan hämyyn lopuksi ne biisit, joita ilman Yötä ei olisi. ”Likaiset legendat”, ”Ihmisen poika” ja ”Rakkaus on lumivalkoinen”. Ja syksyllä ilmestyvältä uudelta levyltä kappale ”Ei rakkaus kuole milloinkaan”. Kiitos ja kumarrus.

Niin päättyi, jopa jonkinlaiseen hurmokseen yltynyt ilta. Oli aika kerätä tavarat kasaan ja suunnata kotiin. Johan tässä taas on resuttu maanteiden mutkissa ja matkoissa. Kulkumiehen oli hyvä suunnata kohden kotia, jossa reissukassista voi kaataa käytetyt vaatteet pyykkikoriin.

Huomenna, jos hyvin käy, ehtii pyöritellä pyykkejä vielä päivällä ennen Aitoon komennusta. Mutta ensin oli matkattava vielä tovi tummenevassa yössä kohden kotia.

8.7. Aitoo, Kirkastusjuhlat

Taas aamusta herätti puhelin. Soittajana taasen Elvis. Horrori oli toisen kerran kesän kuluessa päässyt karkuteille. Ei ollut ilmaantunut lainkaan Kuopion reissusta kotiin. Keikkoja olisi vielä vaikka kuinka paljon jäljellä.

Ei auttanut. Taasen oli aika järjestää jonkinlainen etsintäoperaatio. Kun vain tietäisi mistä ruveta hakemaan. Kuopion ja Tampereen välinen matka kun 300 km ja pääseehän siitä aina loikkaamaan myös sivuraiteille.

Jostain muistin syövereistä palautui mieleen, että Horrorista oli havainto eilisillalta juttelemasta Viinijuhlilla esiintyneen sirkusporukan kanssa. Kannattaisi varmaan aloittaa etsintä sieltä.

Suhteilla tietysti kaivettiin tuon sirkusporukanyhteystiedot esiin ja tiedustelemaan. Myönsivät heti, että sieltähän se Horrori löytyy. Oli pestautunut sirkukseen ajamaan yksipyöräisellä pyörällä ja tekemään jonglööritemppuja samalla.

Aloitettiin siinä sitten hirveä maanittelu, että josko millään viitsisi tulla keikalle. Olihan kiinnitys Kiteen eläintarhassa jo olemassa, joten eikö se riittäisi. Ei riittänyt. Työsopimus oli kuulemma rauennut, kun Horrori oli päättänyt varastaa muiden eläinten luut. Tästä olivat petoeläimet sen verran järkyttyneet, että oli työsopimus päätetty purkaa.

Lupasi kuitenkin tulla hoitamaan illan keikan Aitooseen sirkusnäytösten välissä. Ei siis huolta. Ilmoitettiin Elvikselle homman olevan pohkeessa ja kaiken järjestyvän. Ei tarvitse huolestua.

Aitooseen siis. Aitoo on entisen Vesikansan, sittemmin Luopioisten ja nykyään Pälkäneen kunnan alueella toimiva hyvinkin vireä kyläyhteisö. Paikallisen VPK:n järjestämät Kirkastusjuhlat ovat ehkä tunnetuinta Aitoota. Nämä paikallisen ämpärikomppanjan vuosijuhlat ovatkin tietyllä tavalla katsottuna Suomen vanhimmat rockfestivaalit. Ensimmäisen kerran Kirkkareita juhlittiin 1882. Ja Kirkastusjuhlat eivät ole mitkään hengelliset juhlat nimestää huolimatta, vaan nimi on tullut näiden vuosijuhlien alkuperäisestä juhlintapäivästä joka on ollut kirkastussunnuntaina.

Niin ja Aitoon Honkala. Honkalan ympäristössä Kirkastusjuhlat vietetään. Ja Honkalassa tanssejakin järjestetään. Sen verran yhtymäkohtaa tähän orkesteriin löytyy, että Aitoon Honkalan keikalle 31.12.1983 saapui bändille sähke:

“48 päivää. Stop. Yli 50 000 levyä. Stop. Olette tehneet musiikin historiaa. Kiitos, toivoo Epe ja hyvää Uutta Vuotta.”

Että näin. Nykyään tuollaiset viestit tulevat joko soittoina, tekstiviesteinä tai sähköposteina. Niille jotka eivät tiedä niin sähkösanoma oli tuon ajan tekstiviesti. Hieman erilainen kuin nykyään, mutta kuitenkin.

Mutta ne menneistä. Nyt olisi edessä tämäniltaiset kemmakat. Onneksi matka oli lyhyt joten ei ihan kukon laulun aikaan tarvinnut lähteä liikkeelle. Paikalla oltiin siis hyvissä ajoin.

Rokkiliiterin illan aloitti uusi tuttavuus nimeltään Nimetön. Tosin muutaman vuoden jo soitellut ja keväällä ensilevynsä julkaisut pumppu. Pariisin kevät olikin jo hieman tunnetumpi esiintyjä seuraavana Rokkiliiterin lavalla ja tämän meidän poppoon jälkeen lavalle marssisi Chisu.

Juhlatalossa väliajoilla settiään heitti Tuure Kilpeläinen ja kaihon karavaani. Myös legendaarinen Kauko Röyhkä & Narttu heitti keikkansa Juhlatalon lavalla. Ja kaiken tämän lisäksi ulkoalueella Telttalavalla juhlakansaa tanssitti Remix.

Eihän siinä sitten muuta kun bakkanaalit pystyyn. Valitettavasti vain kävin niin, että Pariisin kevät tuli tänä vuonna hieman myöhässä ja sovitusta vaihtoajasta jouduttiin tinkimään. Eivät meinanneet millä malttaa lopettaa keikkaansa. Vielä, kun kaiken sen Rokkiliiterin kuumuuden keskellä, painittiin pienoisen sähköongelman kanssa jouduttiin hieman lyhentämään settiä. Ei meinannut nimittäin riittää sähköt paikassa. Siis kyllä tökkeleitä oli, mutta niihin ei ollut tarpeeksi jännitettä.

Keikka käyntiin ja kaikki peliin. ”Pieni ihminen suuressa maailmassa”, Tia Maria” ja nyt keikka settiin oman paikkansa löytänyt ”Pelko ja rakkaus” kuuluivat illan antiin. Juki sai laulettavakseen kolme kappaletta . Vuorossa olivat ”Pudonneet”, ”Deadline” ja ”Karheaa ja kaunista”.

Sitten tulikin aika päättää todella hikinen ilta. Vuoronsa saisi Chisu. Chisulle tosin luvattiin lainaan tuulettimia, joita todella tarvittiin hikisessä illassa. Tavarat vain bussiin muilta osin ja pari kaveria passiin. Jäivät samalla kuuntelemaan hieman paremmalla ajatuksella Chisun settiä ja toimi. Todella hieno bändi ja hienon kuuloista. Ei voi kuin suositella kaikille osapuolille.

Muu porukka matkasi sillä aikaa jo kotiin ja nämä kaksi sankaria sitten tuotemyynnin mukana tuulettimineen myöhemmin perässä. Ensi viikolla jatkuisivat seikkailut. Olihan rypistys tämä viisipäiväinen.